Siem Reapista Ho Chi Minh Cityyn

Bussin oli tarkoitus lähteä klo 7:30 ja jonkun piti tulla hakemaan minua hostellilta klo 6:30. Menin aulaan odottelemaan ja yllätyksekseni kyyti olikin aivan ajallaan. Olin ensimmäinen noudettava, joten se varmaan johtui siitä. Kuski kävi noukkimassa auton täyteen ja ajoi sitten muutaman kilomatrin päähän Mekong Expressin bussiasemalle. Ho Chi Minh Cityyn pääsisi Siem Reapista myös minibussilla, joka on halvempi, mutta rajalla kulkuneuvoa pitäisi vaihtaa. Näissä minibusseissa on yleensä kuulemma myös tosi ahdasta, joten kun kuvittelin ison itseni ja vielä isomman rinkkani istuvan 12 tuntia minibussissa, maksoin mielelläni vähän ekstraa isosta bussista, jonka pitäisi mennä suoraan Ho Chi Minh Cityyn asti. Bussiasemalla iso bussi odotti, ja matkatavaroiden lastauksen jälkeen pääsin istumaan toiselle penkkiriville. Wifi ei aluksi toiminut, mutta kun huomautin asiasta, se saatiin toimimaan. Bussissa oli vähemmän tilaa kuin Giant Ibisilla, mutta jalkatilaa oli riittävästi. Tällä kertaa bussi oli myös täynnä. Tai aluksi ei ollut, mutta kuski noukki matkan varrelta lisää porukkaa (lähinnä paikallisia) kyytiin. 

Muutaman tunnin ajon jälkeen pysähdyimme 45 minuutin ruoka- ja vessatauolle. Olisin halunnut istua bussissa, mutta bussipoika sanoi, ettei se ole sallittua. Menin siis jaloittelemaan ja seisoskelin sitten ravintolan edessä sellaisessa paikassa, jossa oli mukava tuulenvire. Siihen tuli joku eläkeläisturistipariskunta, joka kyseli, millä bussilla olen liikenteessä ja mistä olen kotoisin. Kävi ilmi, että he ovat Australiasta, mutta mies on asunut aikoinaan pari vuotta Suomessa ja osasi vielä vähän puhuakin suomea. He olivat liikenteessä minibussilla ja sanoivat, että olen onnekas kun pääsin isoon bussiin. Oli siis hyvä päätös panostaa kulkuneuvoon. Viimein pääsin siirtymään takaisin bussiin (jossa paikalliset kyllä olivat istuskelleet varmaan koko ajan) ja matka jatkui. 

Vajaan 6 tunnin matkustamisen jälkeen saavuimme Phnom Penhiin, joka kuulemma oli päätepysäkki. Olin osannut varautua tähän, sillä useiden blogitekstien perusteella tämä "suora" bussiyhteys vaatii vaihdon Phnom Penhissä. Olisi tietysti ollut kiva, jos joku virallisempikin taho olisi siitä maininnut. No, meidät matkaa jatkavat ohjattiin sisälle bussiterminaaliin odottelemaan, sillä jatkoyhteys lähtisi vasta reilun tunnin päästä klo 14. Ja siellä siis todella oli ihan bussiterminaali, jossa oli penkkejä, wifi, vessat ja pieni kahvilakioskikin. Virkailija tiskillä halusi tarkistaa passini, mutta sain sen heti takaisin. Vähän ennen bussin lähtöä meidät käskettiin menemään ulkona olevaan bussiin. Kun menin sisään, minulle merkatulla paikalla istui joku aussimies. Sanoin, että anteeksi, se on minun paikkani. Hän vain totesi, että ei muuten ole, se on hänen paikkansa. Kuulemma bussipoika oli sanonut, että hänen paikkansa on siinä. Minä totesin, että bussipoika sanoi minulle juuri äsken, että se on minun paikkani. Bussipoika tuli siihen, katsoi lippuani ja totesi, että miehen pitää siirtyä, koska paikka on minun. Eipä tuolla muuten olisi ollut väliä, mutta en halunnut minnekään takapenkille pahoinvoimaan, kun kerran oikea paikkani oli edessä.

Lähdimme liikkeelle ja bussipoika keräsi kaikkien passit. Hetken päästä hän tuli kysymään minulta, että miksei minulla ole viisumia. Sanoin, etten tarvitse viisumia Vietnamiin, koska suomalaiset saavat vierailla siellä 15 vuorokautta viisumivapaasti. Hän totesi, että asia on kunnossa, mutta hän tarvitsee 5 USD leimausmaksuihin. En tiedä, mitä nämä "leimausmaksut" todellisuudessa olivat, enkä huomannut kenenkään muun maksavan mitään ylimääräistä, mutta annoin olla. Maassa maan tavalla. Illan hämärtyessä saavumme viimein rajalle. Kaikkien piti poistua bussista ja mennä hakemaan poistumisleima Kambodzan immigrationista. Sitten saimme mennä takaisin bussiin ja ajoimme rajavyöhykkeen läpi (ilmeisesti joissakin tapauksissa tuo matka pitää kävellä). Sitten Vietnamin puolella meidän piti ottaa kaikki matkatavarat mukaan ja mennä sisälle jonottamaan. Bussipoika antoi passimme virkailijalle, joka leimasi ne kaikki mitään kyselemättä. Sitten bussipoika kutsui meidät nimellä yksitellen hakemaan passimme. Lopuksi piti vielä viedä laukut läpivalaisuun, ja homma oli sillä selvä. Ihan turhaan olin siis taas edellisenä yönä ostanut bussilipun pois Vietnamista, kun ketään ei kiinnostanut kuitenkaan. 

Matka jatkui vielä pari tuntia, kunnes pysähdyimme Ho Chi Minh Cityn keskustaan District 1 -alueelle. Matkan aikana satoi kaatamalla vettä, mutta sade oli onneksi laantunut siinä vaiheessa. Kävelin korttelin  toiselle puolelle Vintage Hosteliin, josta olin varannut majapaikan jälleen kerran kolmeksi yöksi. Respassa mies otti passini ja antoi avaimen. Huone olisi kolmannessa kerroksessa, eikä hissiä tietenkään ollut. Raahauduin ylös ja mitä korkeaammalle pääsin, sitä enemmän ilmassa leijaileva outo haju voimistui. En osaa oikein kuvailla sitä hajua, mutta se oli vahva, ja pistävimmillään juuri siellä minun huoneessani. Homeen haju se ei ollut kuitenkaan, vaikka huoneen kalusteissa oli ilmeistä kosteusvauriota. Hostelli oli keskustan vilkkaimmalla kävelykadulla, joten ulkoa kuului aikamoinen jumputus. Sänky oli liian lyhyt, tai no mahduin makaamaan suorassa, jos pää osui toiseen päätyyn ja jalat toiseen. Huone ja kylpyhuoneet olivat kuitenkin siistit ja kello oli paljon, joten päätin antaa paikalle mahdollisuuden. Passini oli jäänyt respaan, joten menin kyselemään sitä. Siellä sanottiin, että pitää maksaa ensin. Hoidin siis maksupuolen saman tien, koska en halunnut jättää passia sinne. Iltapesun jälkeen survoin korvatulpat korviin ja käperryin peiton alle hengityssuojain kasvoilla. Ensikosketus Vietnamiin ei siis ollut mitenkään lupaava.