Ho Chi Minh Citystä Hoi Aniin

Viimeisenä aamuna Saigonissa huokaisin helpotuksesta, sillä olin selvinnyt kolmesta yöstä tässä hostellissa, joka ei ollut ihan nappivalinta (muttei nyt täysin surkeakaan). Aamiaisen jälkeen pakkasin tavarat ja menin alas respaan. Märät, haisevat ja kulahtaneet kangaskenkäni olivat kadonneet huoneen edessä olevasta kenkätelineestä. Kyselin respassa niiden perään ihmetellen, miksi kukaan haluaisi varastaa sellaiset kengät. Hetken päästä siivooja tuli paikalle ja toi muovipussin, jonka sisälle kenkäni olivat entistä haisevampina ja yhä märkinä. No, pääasia että ne löytyivät. Ehkä ne haisivat niin pahalta, että siivooja katsoi parhaaksi siirtää ne muualle. Sain jättää rinkkani säilöön ja jäin sitten vielä istuskelemaan aulaan hetkeksi. Pian siivooja tuli takaisin ja toi minulle tukun rahaa. Silloin muistin, että olin ensimmäisenä iltana piilottanut noin 10 €:n arvosta Thaimaan batheja tyynyliinan sisälle, koska en ollut enää jaksanut kaivaa lokeron avainta laukusta ja lompakkoa piti tyhjentää, jotta puhelin mahtuisi sinne sisään. En siis yhtään muistanut, että olin jättänyt sinne rahaa, enkä varmaan myöhemminkään olisi tajunnut, että rahat puuttuvat, jos siivooja olisi päättänyt ottaa ne itselleen sanomatta mitään. Rehellistä porukkaa töisssä siis. 

Lähdin pienelle kävelylle kaupungille ja kävin lounaalla, mutta sitten alkoi sataa, joten tulin takaisin hostellille dataamaan. Kävin vielä hakemassa vetä ja evästä junamatkaa varten, ja lähdin sitten viiden aikaan hostellilta kävelemään kohti juna-asemaa. Olisin toki voinut mennä taksillakin tuon n. 3 km matkan, mutta aikaa oli ja halusin jaloitella ennen pitkää junamatkaa. Liikenne oli taas yksi kaaos, mutta minua vaan nauratti, kun skootterit puikkelehtivat miten sattuu. Kun saavuin kartan osoittamaan paikkaan, mietin, että olenko väärässä paikassa. Kyllä siellä sitten ihan asemarakennus oli lipunmyyntipisteineen, odotusauloineen ja kahviloineen. Junan lähtöön oli vielä tunti, joten onneksi asemalla oli myös wifi. 

Noin puoli tuntia ennen junan lähtöä menin laiturialueelle, jossa oli hienosti jopa opasteet, että miltä laiturilta juna lähtee. Oikean vaunun kohdalla näytin konduktöörille boarding passa puhelimesta ja pääsin nousemaan kyytiin. Hyttini oli muuten jo täynnä: siellä oli vanhempi pariskunta aikuisen poikansa kanssa. Minulla oli toinen yläsängyistä. Yritin nostaa rinkkaa ylös tavarahyllylle, mutta perhe ehdotti, että laitan sen penkin alle. Yllätyksekseni se mahtuikin sinne (Kiinassa nimittäin ei mahtunut). Nousin omalle sängylleni ja asettauduin sinne. Juna oli paljon vanhempi ja kuluneempi kuin Kiinalaiset junat. Kaikkailla oli myös nuhjuista ja melko likaista. Lakanat sentään olivat puhtaat, tosin matkan aikana matkustajien vaihtuessa lakanoita ei suinkaan vaihdettu. Pyyhkäisin kosteuspyyhkeellä strategisimmat pinnat ja annoin sitten olla. Perheen vanhemmat menivät jo nukkumaan ja poika jäi nukkumaan isänsä viereen alasängylle. Jonkin ajan kuluttua konduktööri ohjasi hyttiimme vielä yhden naisen, joka meni nukkumaan toiseen yläsänkyyn. Katselin pädiltä leffan ja menin sitten nukkumaan. Yllättävän hyvin sain nukuttua, vaikka juna pomppi ja hytkyi aika lailla.

Aamulla heräsin tyhjästä hytistä, tai niin luulin. Kävin vessassa ja tulin takaisin hyttiin. Päätin istua alapedille, koska se oli vapaana. Aloin kirjoittaa blogitekstiä kun joku vilahti seinällä. Mikäs muukaan kuin torakka, jotka eivät siis Aasiassa ole mitään tavattomia ilmestyksiä, mutta tällä reissulla olin toistaiseksi välttynyt niiltä. Torakka joutui liiskatuksi ja päätyi roskikseen. Jatkoin kirjoittamista, kunnes seuraava torakka ilmoitti olemassaolostaan. Liiskasin senkin ja siirryin kauemmaksi seinistä. Liiskasin lopulta yhteensä viisi torakkaa, kunnes luovutin. Niitä vaan tuli koko ajan lisää ja ne ehtivät pujahtaa takaisin jonnekin rakoon ennen kuin ehdin liiskata niitä. Ymmärrän kyllä, että torakoita saattaa olla, mutta pakkoko niiden oli koko ajan näyttäytyä. Onneksi sentään näyttäytyivät vasta aamulla, koska muuten en ehkä olisi saanut nukuttua ollenkaan. Ja onneksi seuraavalla pysäkillä hyttiin tuli kaveriksi myös paikallinen nainen, joka sai ajatukseni muualle yrittäessään kommunikoida kanssani vietnamiksi.

Saavuimme viimein perille Da Nangiin klo 12:30 ja olin iloinen, että pääsin pois torakkajunasta. Aseman edustalla innokkaat taksikuskit odottivat kyytiäisiä, mutta minä ohitin heidät ja kävelin parin korttelin päähän bussipysäkille. Ensimmäiseltä pysäkiltä oli vedetty haluamani bussivuoro yli, mutta seuraavalla se sitten näkyikin. Jäin odottelemaan. Pysäkillä seisoi lisäkseni myös pari muua tyyppiä, jotka sitten tulivatkin samaan bussiin. Keltainen paikallisbussi kurvasi paikalle noin 20 minuutin odottelun jälkeen. Kiipesin sisään viimeisenä ja asettauduin tuplapenkille rinkkani kanssa. Lipunmyyjä kuitenkin käski laittamaan rinkan bussin etupuolelle lattialle. Ajattelin, että mikäs siinä. Rinkka painaa niin paljon, että tavan pulliainen ei jaksaisi sitä kovin helposti nostaa pois kyydistä ja kaikki arvotavarat minulla oli päivärepussa muutenkin. Kannoin rinkan siis sinne ja menin istumaan. 

Bussi lähti liikkeelle ja lipunmyyjä tuli rahastamaan. Olin bussin saapuessa ottanut kuvan sen kyljessä olevasta lipputaksataulukosta, koska netissä oltiin varoiteltu lipunmyyjän yrittävän rahastaa turisteilta ylimääräistä. Lipun hinta taulukon mukaan oli 16 000 vnd. Minulla ei ollut niin pientä rahaa, ainoastaan 20 000 vnd ja tiesin, että siitä en saisi vaihtorahoja. Iskin setelin lipunmyyjän kouraan. Hän alkoi sitten pyytää lisämaksua rinkasta, eli yhteensä 40 000 vnd. Esitin tyhmää ja sanoin, etten ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Sanoin, että lippuhan maksaa 16 000 ja annoin jo vähän ylimääräistäkin. Nainen luovutti sitten aika pian, enkä joutunut lisämaksua pulittamaan. Olisin ymmärtänyt matkatavaramaksun, jos rinkka tosiaan olisi vienyt jonkun paikan. Nyt se kuitenkin oli bussin lattialla eikä vienyt istumatilaa, joten mielestäni lisämaksu oli aiheeton.

Reilun tunnin päästä bussi saapui perile Hoi Anin bussiasemalle. Siellä heti innokas moottoripyörätaksikuski tarjosi kyytiä. En kuitenkaan missään nimessä halunnut mennä rinkan ja päivärepun kanssa moottoripyörän kyytiin, joten päätin kävellä tuon 2,5 km matkan hotellille. Hikihän siinä tuli, mutta oli myös kiva verryytellä jalkoja. Ja tällä kertaa siis oikeasti yövyin hotellissa ihan omassa huoneessa, sillä sain lahjoituksena Hotels.comin palkintoyöohjelman, jossa oli jo 9 yötä kymmenestä kerättynä. Piti siis vielä yksi yö olla jossain ja sitten saisi palkintoyön. Koska yövyin Hoi Anissa kaksi yötä, oli tarkoitus, että ensimmäinen yö olisi se maksullinen ja toinen sitten ilmainen palkintoyö. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska kymmenennen hotelliyön jälkeen palkintoyön saikin käyttä vasta 72 tunnin kuluttua. Päätin kuitenkin yöpyä 2 yötä hotellissa, vaikka yksikin olisi siis riittänyt palkintoyöhön, koska majapaikan vaihtaminen kesken kaiken olisi ollut vaivalloista.

Kun saavuin Little Town Villa -hotellille, minua tervehti respassa ystävällinen nainen. Hän otti passini ja totesi, että voin mennä suoraan huoneeseeni virkistäytymään ja tulla sitten respaan myöhemmin kyselemään kaikenlaista, jos on tarvetta. Huoneeni oli pohjakerroksessa aivan uima-altaan vieressä (huoneen ovelta oli ehkä 2 m altaaseen). King-size sänky oli niin leveä, että pystyin valitsemaan, nukunko pitkittäin, poikittain vai viistottain. Huoneessa oli myös tv, kylpyamme ja ilmastointi. Kun respan nainen lähti pois, riisuin heti hikiset vaatteet pois ja yritin viilentyä ilmastoinnin avulla. Sitten joku koputti oveen, ja nappasin äkkiä henkarista vähän liian pienen aamutakin peittääkseni strategiset paikat. Oven takana oli joku työntekijä, joka toi minulle (alkoholittoman) tervetuliaisdrinkin. Sen nautittuani pulahdin uima-altaaseen ja nautin elämästä. Tämä täydellinen pieni hotelli oli juuri sitä luksusta, jota haisevan jumputushostellin ja torakkajunan jälkeen kaipasin.