Lähdin siis kävelemään noin klo 6:45, koska lipussa käskettiin olla paikalla puoli tuntia ennen bussin lähtöä. Olin lippuun merkatun kartan mukaisessa paikkassa eli Giant Ibisin toimiston edessä seitsemältä, ja bussin piti lähteä klo 7:45. Bussia ei vielä näkynyt ja toimisto oli kiinni. Koska olin etuajassa, hortoilin sitten vartin verran katuja pitkin, koska ei tehnyt mieli jäädä kadulle yksin seisoskelemaan. Klo 7:15 palasin takaisin, ja edelleen toimisto oli kiinni eikä bussia näkynyt. Joku paikallisen oloinen herra huikkasi minulle kadun toiselta puolelta, että olenko menossa Giant Ibisin bussilla. Hän tuli luokseni ja pyysi nähdä lippuni. Vilautin puhelimen näytöltä lippua, ja hän pyysi seuramaan kulman taakse, jossa bussi odotteli. Laitoin rinkan tavaratilaan ja mies sanoi, että voisin käydä vaikka kahvilla, koska olisi vielä puoli tuntia bussin lähtöön. En kuitenkaan halunnut jättää rinkkaa valvomatta avonaiseen tavaratilaan, joten seisoskelin sitten bussin vieressä. Muita turisteja tai edes paikallisia kyytiläisiä ei näkynyt.
Kolme minuuttia ennen ilmoitettua lähtöaikaa taksi pysähtyi bussin taakse ja sieltä nousi ulos keski-ikäinen brittipariskunta. He olivat tulossa samaan bussiin. Saimme mennä sisään bussiin, mutta emme vieläkään lähteneet, koska odottelimme neljättä matkustajaa. Häntä ei kuitenkaan näkynyt, eikä kuulemma vastannut puhelimeen. Klo 7:55 lähdimme sitten viimein liikenteeseen. Olin positiivisesti yllättynyt bussin kunnosta: oli siistiä, penkit olivat mukavat ja tarpeeksi isot, ja ne sai myös melkein vaaka-asentoon. Bussissa oli myös turvavyöt, toimiva wifi sekä henkilökohtaiset usb-latauspisteet. Olin myös hyvilläni, että bussivuoro ylipäätään ajettiin vain kolmella matkustajalla ja vielä sillä isolla bussilla. Aasiassa kuulemma ei ole tavatonta, että joku vuoro jätetään ajamatta, jos matkustajia on liian vähän.
Se mies, joka oli tarkastanut lippuni, osoittautui "bussipojaksi", eli oli siellä palvellakseen meitä kyytiläisiä. Lisäksi oli kaksi kuskia, jotka aina välillä vaihtoivat ajovuoroa. Bussipoika jakoi meille heti ensi alkuun vesipullot ja banaanileivät aamupalaksi. Sitten hän keräsi passit ja kertoi viisumiprosessista. Kellään meistä ei ollut viisumia valmiina, vaan aioimme hankkia ne rajalta. Bussipoika sanoi, että hän voi hoitaa kaiken puolestamme nopeana VIP-palveluna pientä lisämaksua vastaan, tai voimme hoitaa kaiken itse. Pariskunta päätti ottaa VIP-palvelun, joten rajamuodollisuuksien nopeuttamiseksi päädyin samaan (koska muuten kaikki olisivat joutuneet odottamaan minua). Erimielisyyttä tuli viisumin hinnasta: bussipoika väitti, että se maksaa 36 USD, koska se on kuin e-viisumi. Me matkustajat tiesimme, että rajalla viisumi maksaa 30 USD, ja yritimme selittää, ettemme halua mitään e-viisumia vaan ihan tavallisen viisumin. Emme kuitenkaan ymmärtäneet toisiamme kielimuurin vuoksi, joten vartin vääntämisen jälkeen totesin, että ihan sama, maksan bussipojalle hänen pyytämänsä 40 USD (eli viisumi + viranomaismaksut eli lahjukset + pieni summa bussipojalle). Pariskunnan mies jäi väittelemään vielä pidemmäksi aikaa, mutta hänkin totesi lopulta, että antaa olla.
Pysähdyimme parin tunnin ajon jälkeen vessatauolle. Sitten ajettiin vielä pari tuntia rajalle. Tai oikeastaan vähän ennen rajaa pysähdyimme tienvarteen ja bussipoika lähti jonnekin passiemme kanssa. 10 minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja passeissamme oli Kambodzan viisumit. Hän oli siis käynyt Kambodzan konsulaatista hakemassa meille viisumit, eli vähän niin kuin e-viisumit eli etukäteen hankitut viisumit. Jatkoimme matkaa rajalle noin viisi minuuttia. Sitten nousimme pois bussista ja seurasimme bussipoikaa Thaimaan immigrationiin. Saimme poistumisleimat passeihin, ja kävelimme sitten rajavyöhykkeen yli Kambodzan puolelle. Rajavyöhykkeellä katsoimme pitkää viisuminhakujonoa ja olimme oikein tyytyväisiä bussipojan VIP-palveluun. Kambodzan immigrationissa skannattiin sormenjäljet ja sitten sai leiman passiin. Homma oli sillä selvä, ja selvisimme rajamuodollisuuksista alle puolessa tunnissa.
Ennen matkan jatkumista kävimme yhdessä kasinossa vessassa, joka oli oikein siisti. Sitten saimme bussissa lounaaksi riisiä ja nakkia, joka oli oikeasti ihan hyvää. Sitten ajoimme pari tuntia Siem Reapiin ja saavuimme perille klo 15:30 (aikataulun mukainen saapumisaika olisi ollut klo 16:15). Asemalla innokkaat tuktuk-kuskit odottelivat potentiaalisia asiakkaita. Olimme reilun kahden kilometrin päässä keskustasta ja reilun kilometrin päässä hostelliltani. Selitin kuskeille, että haluan kävellä, koska olen istunut koko päivän bussissa. He katsoivat rinkkaani ja yrittivät selittää, että matka on liian pitkä. Kiitin neuvosta, mutta lähdin kävelemään. Eikä se matka loppujen lopuksi ollut rinkan kanssakaan liian pitkä.
Saavuin The Mekong Hostelille, jonne olin varannut sängyn 6 naisen dormista kolmeksi yöksi nyt ensi alkuun. Hintaa tuli huimat 3 USD /yö. Respassa vilautin passia ja maksoin. Sain avaimen ja sitten piti kavuta kolmanteen kerrokseen, joka oli päivän suurin ponnistus kaikkien tavaroiden kanssa. Henkilökunta toki tarjosi kantoapua, mutta vahvana ja itsenäisenä naisena luonnollisesti kieltäydyin siistä (en ikinä opi). Kun puuskuttaen pääsin perille huoneeseen, se vaikutti heti ihan passelilta. Meillä oli oma kylpyhuone ja kolme kerrossänkyä. Sänkyjen alla oli myös isot lukittavat lokerot, johon jopa minun rinkkani mahtui ongelmitta. Hetken hengähdettyäni kävin lyhyellä kävelyllä kylillä ja löysin ruokakaupasta vettä ja evästä. Illalla lilluin uima-altaassa ja yritin päästä kambodzalaiseen mielentilaan.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti