Hoi An

Kun olin virkistäytynyt tarpeeksi, kävin respassa kysymässä vinkkejä parhaista nähtävyyksistä ja ravintoloista. Lähdin sitten kävelylle vanhaan kaupunkiin, joka on myös Unescon maailmaperintökohde. Siellä vilinää ja vilskettä riitti, mutta ihan eri tavalla kuin Saigonissa. Kauniit vanhat talot toimivat ravintoloina ja kauppoina, ja kaikenlaista myytävää olikin runsaasti tarjolla. Paljon turisteja, etenkin kiinalaisia, oli kiertelemässä, mutta jotenkin täällä muut turistitkaan eivät häirinneet. Kävin pienissä kaupoissa katsomassa tarjontaa. Erityisesti ihailin kauniita nahkalaukkuja, joita myytiin suunnilleen joka kolmannessa putiikissa. Kylässä on myös lukemattomia räätälimyymälöitä, joissa voisi teetättää itselleen oikeastaan mitä vaan. Jotkin paikat lupasivat jopa 24 tunnin toimituksen, tosin epäilin ettei laatu näissä paikoissa voi olla kovin hyvä.

Oli sen verran kuuma, että intouduin ostamaan myös paikallista yrttijuomaa, joka tarjoiltiin jääpalojen kera. Uskottelin itselleni, että koska hörppäsin juoman mukista ykkösellä alas, eivät jääpalojen mahdolliset pöpöt kumminkaan ehtineet tarttua. Aikani kierreltyäni palasin takaisin hotellille ja menin taas altaalle rentoutumaan. Illan hämärtyessä kävin päivällisellä ja laskin sitten hotellilla itselleni oikein vaahtokylvyn. Usein ei tule kylvyssä käytyä ja nytkin amme oli aavistuksen liian pieni, mutta kyllä tuntui silti rentouttavalta. Ja kylvyn jälkeen sai taas hillua huoneessa ilman vaatteita kaikessa rauhassa. Myöhään illalla skypetin vielä kotiin, ja sitten nukuin oikein sikeästi valtavassa sängyssäni.

Seuraavana aamuna meinasin nukkua aamiaisen ohi, mutta onneksi heräsin juuri sopivasti klo 9:45, niin ehdin vielä. Sain valita listasta mieleiseni annoksen, joten valitsin munakkaan ja leivän. Lisäksi sain lemonaden, hedelmiä ja kupillisen teetä. Munakas oli erittäin maukasta, yksi parhaista koskaan maistamistani, eikä muussakaan ruuassa ollut valittamista. Aamiaisen jälkeen kävin "aamu-uinnilla" ja lähdin sitten kylille. Eksyin ensimmäisenä nahkamyymälään. Katselin siellä laukkuja, ja niistä yksi näytti kivalta. Kokeilin sitä ja kysyin hintaa. Myyjä sanoi hinnaksi 70 €. Sanoin puoliksi leikilläni, että 20 € olisi mielestäni sopivampi hinta. Myyjä sitten hilasi pikku hiljaa omaa hintaansa alaspäin, mutta minä vaan totesin, etten maksa enempää kuin 20 €. Olin jo kävelemässä pois, kun myyjä sitten totesi, että 20 € sopii. Oli sitten ihan pakko ostaa se laukku. Totta puhuen olin oikeasti etsiskellytkin sopivaa pikkulaukkua jo useamman viikon, eli ei ihan turha ostos ollut tämäkään. 

Shoppailukierroksen jälkeen lähdin kävelemään takaisin hostellille. Siinä matkan varrella oli yksi jos toinenkin hierontapaikka. Yhden edustalla ystävällinen nainen tervehti ja päätin kysyä, olisiko heillä hierontaa tarjolla. Hän ohjasi minut sisään ja selitin, että haluaisin niska-hartia-selkähieronnan. Nainen ehdotti  tunnin hierontaa, mutta minä ajattelin, että puoli tuntia riittäisi. Sovimme siitä, nainen pesi jalkani ja minut ohjattiin hierontahuoneeseen. Sinne tuli sitten eri nainen hierojaksi. Hän aloitti alaselästä ja totesi sitten, että tunnin hieronnalla hän saisi kyllä minulle paljon rennomman olon, kun ehtiti hieroa jalkoja ja päätäkin. Hieronta tuntui sen verran mukavalta (tällä kertaa jotain syväkudoshierontaa eikä Thaihierontaa), joten suostuin tähän. Nainen lupasi pienen alennuksenkin. Lopulta olin oikein tyytyväinen tähän tunnin hierontaan, sillä olisin voinut jakaa rentotumista pidempäänkin. Maksoin hieronnasta 12 € + pienen tipin hierojalle, ei paha siis hinnankaan puolesta. 

Meni takaisin hotellille ja virkistäydyin uima-altaassa. Sitten laitoin tavarat kasaa iltapäivän ja illan pyöräretkeä varten. Olin varannut Grasshopper Adventuresin Hoi An Food Tourin, eli käytänössä pyöräilyä ruokapaikasta toiseen. Kävelin Grasshopperin toimistolle ja siellä minua odotti opas Tu. Hän sanoi, että olen ainoa osallistuja, joten menisimme retkelle kahdestaan. Eipä se minua haitannut, sainpahan edetä omaa tahtiani eikä hintakaan ollut korkeampi. Siirsin tavarat repustani pyörälaukkuun, korjasin satulan korkeutta ja pääsimme matkaan. Ensimmäinen pysähdys oli parin minuutin päässä kylän parhaassa patonkiravintolassa. Ranskan siirtomaa-ajan jäljiltä patonkeja syödään edelleen, tosin tässä ravintolassa ne olivat pienempiä kuin perinteiset ranskalaiset patongit. Tu tilasi possutäytteisen patongin, jonka söimme puoliksi. Herkullista. Olimme aikeissa jatkaa matkaa, kun Tu huomasi unohtaneensa satulalaukkunsa toimistolle. Hän käväisi pikaisesti hakemassa sen ja sitten lähdimme eteenpäin.

Matka jatkui kylän laitamille maaseudulle. Pyöräilimme kasvimaiden ja peltojen ohi paikallisen perheen talolle. Kävimme sitten Tun kanssa kävelemässä kasvimaalla ja tutkimme siellä kasvavia yrttejä ja vihanneksia. Perheen kotipihassa kokeilin myös paikallista kastelukannutekniikkaa. Menimme sisään talon keittiöön ja perheen emäntä tarjoili siellä meille paikallista naudanlihanuudeliannosta. Tu selitti, että tällaisen annoksen voi saada ainoastaan Hoi Anissa, koska liha on paikallista, riisinuudeli valmistetaan paikkakunnalle erityisellä tavalla ja vihannekset ovat perheen omalta kasvimaalta. Lisukkeena oli tarjolla myös punaista ja vihreää chiliä. Nappasin punaisen chilin, ja heti minulta kysyttiin, että olenko aivan varma sanoin tykkääväni tulisesta ruuasta. Tu otti (vähemmän tulisen) vihreän chilin ja sanoi, että yleensä kukaan länsimaalaisista retkellä olijoista ei ota chiliä, koska heidän mielestään ruoka on liian tulista. Menimme ulos ruokapöydän ääreen nauttimaan aterian, ja kyllä se punainen chilikin tuli kokonaan syötyä ihan vain muutamien kyynelien kera (ei oikeasti ollut liian tulista).

Seuraavaksi pyöräilimme takaisin kylille maistamaan kevätkääryleitä. Kaikki ainekset tulivat pöytään erillisinä, joten Tu näytti, miten käärin niistä riisipaperin sisään oikeaoppisen rullan. Sen jälkeen menimme nauttimaan juustoja, riisiviiniä ja hanaolutta vähän fiinimpään ravintolaan. Juustot, mangochutney ja tuore leipä maistuivat erinomaisilta. Riisiviiniäkin lipaisin kielellä, mutta se oli niin pahaa, että jäi kyllä juomatta. Tu yritti kovasti markkinoida minulle hyvää hanaolutta, mutta sanoin sen menevän vaan hukkaan, joten säästyin siltä. Jatkoimme lopulta viimeiseen paikkaan joen rannalla olevaan grilliravintolaan. Siellä saimme grillattua possua ja katkarapuja. Tu kyseli, että mitä tekisin seuraavana päivänä. Hän kertoi tekevänsä keikkaa Grashopperille, mutta hänellä on ystävänsä kanssa myös oma firma, jonka kautta hän voisi järjestää minulle päiväretken Danangiin. Jätin kuitenkin tämän mahdollisuuden käyttämättä. Pyöräilimme takaisin toimistolle jo klo 19 aikaan. Alunperin retken piti loppua klo 21, mutta koska olin yksin, kiersimme paikat tavallista nopeammin. Tämä ei toki minua haitannut, sillä pääsin aiemmin hotellille lepäämään. Tu vielä kohteliaasti pyysi kirjoittamaan TripAdvisoriin hyvät arvostelut hänestä (ja olemaan mainitsematta Grashopperille hänen omista bisneksistään). Kiitin retkestä pienen tipin kera ja kävelin hostellille vaahtokylpyyn.

Seuraavana aamuna heräsin jopa ajoissa. Menin aamiaiselle ja tällä kertaa siellä oli pienimuotoinen buffet-tarjoilu. Parin santsikierroksen jälkeen jatkoin rentoutumista ja pakkaamista huoneessani. Klo 12 piti kuitenkin siirtyä hotellin yleisiin tiloihin. Sain jättää rinkan säilöö respaan. Otin ylimääräiset tavarani mukaan ja suuntasin postiin. Siellä oli yllättäen englantia hyvin puhuva virkailija, joka käski minun täyttää lomakkeita. Niitä oli kolme erilaista, mutta kaikkiin tuli enemmän tai vähemmän samat tiedot (lähetettävän tavaran laatu ja määrä, lähettäjän ja vastaanottajan tiedot ym.). Kun paperit olivat valmiina, tavarat laitettiin laatikkoon, joka suljettiin miljoonalla teippikerroksella. Halusin jälleen lähettää tavarat halvimmalla mahdollisella tavalla eli pintapostilla. Virkailija yritti selittää, että se kestää tosi kauan. Vakuutin hänelle, että se ei haittaa. Maksoin postimaksun, käsittelymaksun ja vakuutusmaksun, ja lähdin takaisin hotellille lompakko ja laukku kevyempää. Hengasin hotellin altaalla jonkin aikaa ja kävin sitten syömässä myöhäisen lounaan. Kun tulin  takaisin, respan nainen toi minulle viileän banaanijuoman ja toivoi, että olin viihtynyt heidän hotellissaan. Kerroin olevani erittäin tyytyväinen kaikkeen, ja tosiaankin jos ikinä uudelleen tulen Hoi Anii, yöpyisin ehdottomasti hotellissa uudelleen.

Ho Chi Minh Citystä Hoi Aniin

Viimeisenä aamuna Saigonissa huokaisin helpotuksesta, sillä olin selvinnyt kolmesta yöstä tässä hostellissa, joka ei ollut ihan nappivalinta (muttei nyt täysin surkeakaan). Aamiaisen jälkeen pakkasin tavarat ja menin alas respaan. Märät, haisevat ja kulahtaneet kangaskenkäni olivat kadonneet huoneen edessä olevasta kenkätelineestä. Kyselin respassa niiden perään ihmetellen, miksi kukaan haluaisi varastaa sellaiset kengät. Hetken päästä siivooja tuli paikalle ja toi muovipussin, jonka sisälle kenkäni olivat entistä haisevampina ja yhä märkinä. No, pääasia että ne löytyivät. Ehkä ne haisivat niin pahalta, että siivooja katsoi parhaaksi siirtää ne muualle. Sain jättää rinkkani säilöön ja jäin sitten vielä istuskelemaan aulaan hetkeksi. Pian siivooja tuli takaisin ja toi minulle tukun rahaa. Silloin muistin, että olin ensimmäisenä iltana piilottanut noin 10 €:n arvosta Thaimaan batheja tyynyliinan sisälle, koska en ollut enää jaksanut kaivaa lokeron avainta laukusta ja lompakkoa piti tyhjentää, jotta puhelin mahtuisi sinne sisään. En siis yhtään muistanut, että olin jättänyt sinne rahaa, enkä varmaan myöhemminkään olisi tajunnut, että rahat puuttuvat, jos siivooja olisi päättänyt ottaa ne itselleen sanomatta mitään. Rehellistä porukkaa töisssä siis. 

Lähdin pienelle kävelylle kaupungille ja kävin lounaalla, mutta sitten alkoi sataa, joten tulin takaisin hostellille dataamaan. Kävin vielä hakemassa vetä ja evästä junamatkaa varten, ja lähdin sitten viiden aikaan hostellilta kävelemään kohti juna-asemaa. Olisin toki voinut mennä taksillakin tuon n. 3 km matkan, mutta aikaa oli ja halusin jaloitella ennen pitkää junamatkaa. Liikenne oli taas yksi kaaos, mutta minua vaan nauratti, kun skootterit puikkelehtivat miten sattuu. Kun saavuin kartan osoittamaan paikkaan, mietin, että olenko väärässä paikassa. Kyllä siellä sitten ihan asemarakennus oli lipunmyyntipisteineen, odotusauloineen ja kahviloineen. Junan lähtöön oli vielä tunti, joten onneksi asemalla oli myös wifi. 

Noin puoli tuntia ennen junan lähtöä menin laiturialueelle, jossa oli hienosti jopa opasteet, että miltä laiturilta juna lähtee. Oikean vaunun kohdalla näytin konduktöörille boarding passa puhelimesta ja pääsin nousemaan kyytiin. Hyttini oli muuten jo täynnä: siellä oli vanhempi pariskunta aikuisen poikansa kanssa. Minulla oli toinen yläsängyistä. Yritin nostaa rinkkaa ylös tavarahyllylle, mutta perhe ehdotti, että laitan sen penkin alle. Yllätyksekseni se mahtuikin sinne (Kiinassa nimittäin ei mahtunut). Nousin omalle sängylleni ja asettauduin sinne. Juna oli paljon vanhempi ja kuluneempi kuin Kiinalaiset junat. Kaikkailla oli myös nuhjuista ja melko likaista. Lakanat sentään olivat puhtaat, tosin matkan aikana matkustajien vaihtuessa lakanoita ei suinkaan vaihdettu. Pyyhkäisin kosteuspyyhkeellä strategisimmat pinnat ja annoin sitten olla. Perheen vanhemmat menivät jo nukkumaan ja poika jäi nukkumaan isänsä viereen alasängylle. Jonkin ajan kuluttua konduktööri ohjasi hyttiimme vielä yhden naisen, joka meni nukkumaan toiseen yläsänkyyn. Katselin pädiltä leffan ja menin sitten nukkumaan. Yllättävän hyvin sain nukuttua, vaikka juna pomppi ja hytkyi aika lailla.

Aamulla heräsin tyhjästä hytistä, tai niin luulin. Kävin vessassa ja tulin takaisin hyttiin. Päätin istua alapedille, koska se oli vapaana. Aloin kirjoittaa blogitekstiä kun joku vilahti seinällä. Mikäs muukaan kuin torakka, jotka eivät siis Aasiassa ole mitään tavattomia ilmestyksiä, mutta tällä reissulla olin toistaiseksi välttynyt niiltä. Torakka joutui liiskatuksi ja päätyi roskikseen. Jatkoin kirjoittamista, kunnes seuraava torakka ilmoitti olemassaolostaan. Liiskasin senkin ja siirryin kauemmaksi seinistä. Liiskasin lopulta yhteensä viisi torakkaa, kunnes luovutin. Niitä vaan tuli koko ajan lisää ja ne ehtivät pujahtaa takaisin jonnekin rakoon ennen kuin ehdin liiskata niitä. Ymmärrän kyllä, että torakoita saattaa olla, mutta pakkoko niiden oli koko ajan näyttäytyä. Onneksi sentään näyttäytyivät vasta aamulla, koska muuten en ehkä olisi saanut nukuttua ollenkaan. Ja onneksi seuraavalla pysäkillä hyttiin tuli kaveriksi myös paikallinen nainen, joka sai ajatukseni muualle yrittäessään kommunikoida kanssani vietnamiksi.

Saavuimme viimein perille Da Nangiin klo 12:30 ja olin iloinen, että pääsin pois torakkajunasta. Aseman edustalla innokkaat taksikuskit odottivat kyytiäisiä, mutta minä ohitin heidät ja kävelin parin korttelin päähän bussipysäkille. Ensimmäiseltä pysäkiltä oli vedetty haluamani bussivuoro yli, mutta seuraavalla se sitten näkyikin. Jäin odottelemaan. Pysäkillä seisoi lisäkseni myös pari muua tyyppiä, jotka sitten tulivatkin samaan bussiin. Keltainen paikallisbussi kurvasi paikalle noin 20 minuutin odottelun jälkeen. Kiipesin sisään viimeisenä ja asettauduin tuplapenkille rinkkani kanssa. Lipunmyyjä kuitenkin käski laittamaan rinkan bussin etupuolelle lattialle. Ajattelin, että mikäs siinä. Rinkka painaa niin paljon, että tavan pulliainen ei jaksaisi sitä kovin helposti nostaa pois kyydistä ja kaikki arvotavarat minulla oli päivärepussa muutenkin. Kannoin rinkan siis sinne ja menin istumaan. 

Bussi lähti liikkeelle ja lipunmyyjä tuli rahastamaan. Olin bussin saapuessa ottanut kuvan sen kyljessä olevasta lipputaksataulukosta, koska netissä oltiin varoiteltu lipunmyyjän yrittävän rahastaa turisteilta ylimääräistä. Lipun hinta taulukon mukaan oli 16 000 vnd. Minulla ei ollut niin pientä rahaa, ainoastaan 20 000 vnd ja tiesin, että siitä en saisi vaihtorahoja. Iskin setelin lipunmyyjän kouraan. Hän alkoi sitten pyytää lisämaksua rinkasta, eli yhteensä 40 000 vnd. Esitin tyhmää ja sanoin, etten ymmärrä, mitä hän tarkoittaa. Sanoin, että lippuhan maksaa 16 000 ja annoin jo vähän ylimääräistäkin. Nainen luovutti sitten aika pian, enkä joutunut lisämaksua pulittamaan. Olisin ymmärtänyt matkatavaramaksun, jos rinkka tosiaan olisi vienyt jonkun paikan. Nyt se kuitenkin oli bussin lattialla eikä vienyt istumatilaa, joten mielestäni lisämaksu oli aiheeton.

Reilun tunnin päästä bussi saapui perile Hoi Anin bussiasemalle. Siellä heti innokas moottoripyörätaksikuski tarjosi kyytiä. En kuitenkaan missään nimessä halunnut mennä rinkan ja päivärepun kanssa moottoripyörän kyytiin, joten päätin kävellä tuon 2,5 km matkan hotellille. Hikihän siinä tuli, mutta oli myös kiva verryytellä jalkoja. Ja tällä kertaa siis oikeasti yövyin hotellissa ihan omassa huoneessa, sillä sain lahjoituksena Hotels.comin palkintoyöohjelman, jossa oli jo 9 yötä kymmenestä kerättynä. Piti siis vielä yksi yö olla jossain ja sitten saisi palkintoyön. Koska yövyin Hoi Anissa kaksi yötä, oli tarkoitus, että ensimmäinen yö olisi se maksullinen ja toinen sitten ilmainen palkintoyö. Se ei kuitenkaan onnistunut, koska kymmenennen hotelliyön jälkeen palkintoyön saikin käyttä vasta 72 tunnin kuluttua. Päätin kuitenkin yöpyä 2 yötä hotellissa, vaikka yksikin olisi siis riittänyt palkintoyöhön, koska majapaikan vaihtaminen kesken kaiken olisi ollut vaivalloista.

Kun saavuin Little Town Villa -hotellille, minua tervehti respassa ystävällinen nainen. Hän otti passini ja totesi, että voin mennä suoraan huoneeseeni virkistäytymään ja tulla sitten respaan myöhemmin kyselemään kaikenlaista, jos on tarvetta. Huoneeni oli pohjakerroksessa aivan uima-altaan vieressä (huoneen ovelta oli ehkä 2 m altaaseen). King-size sänky oli niin leveä, että pystyin valitsemaan, nukunko pitkittäin, poikittain vai viistottain. Huoneessa oli myös tv, kylpyamme ja ilmastointi. Kun respan nainen lähti pois, riisuin heti hikiset vaatteet pois ja yritin viilentyä ilmastoinnin avulla. Sitten joku koputti oveen, ja nappasin äkkiä henkarista vähän liian pienen aamutakin peittääkseni strategiset paikat. Oven takana oli joku työntekijä, joka toi minulle (alkoholittoman) tervetuliaisdrinkin. Sen nautittuani pulahdin uima-altaaseen ja nautin elämästä. Tämä täydellinen pieni hotelli oli juuri sitä luksusta, jota haisevan jumputushostellin ja torakkajunan jälkeen kaipasin.

Ho Chi Minh City

Yllättäen sain yöllä nukuttua ihan kohtalaisesti ja aamulla ehdin vielä hostellyön hintaan kuuluvalle aamupalalle. Tarjolla oli paistettua munaa ja makaronia sekä vihanneksia. Kyllähän tuo vatsan täytti ihan riittämiin. Sitten lähdin kiertelemään kaupungille. Oikeastaan ei ollut mitään, mitä erityisesti olisin halunnut nähdä, joten päätin vain kävellä ja katsoa, minne jalat kuljettavat. Ensin päädyin Tao Dan Parkiin, jossa oli ihanan rauhallista. Kun puisto oli kierretty, alkoi ripsiä vettä. Ensin ihan vähän, mutta parin minuutin päästä taivas repesi. Minulla oli kyllä sadetakki, muttei siinä säässä tehnyt mieli kävellä. Etsin siis itselleni sadesuojan erään kaupan edustalta katoksen alta (yksi paikallinen mies oli löytänyt saman paikan). Odottelin siinä puolisen tuntia, kunnes sade laantui.

Siitä oli hyvin lyhyt matka Notre Dame -kirkolle, joka valitettavasti oli suljettu remontin vuoksi. Pääsin kuitenkin ihailemaan sitä ulkopuolelta. Sen vieressä oli vanha postirakennus, jossa edelleen on postitoimintaa. Kävin siellä postittamassa ensimmäiset kortit Vietnamista. Postimerkitkin olivat suhteellisen halpoja. Jatkoin matkaa kohti joen rantaa ja ensimmäistä kertaa jouduin todellisiin ongelmiin liikenteen kanssa. Saigonin liikenne ylipäätään on aivan omaa luokkaansa, enkä ole missään muualla reissatessani nähnyt niin kaaottistya liikennettä. Moottoripyörät ja skootterit ajelevat miten sattuu, ja välillä voi ihan hyvin mennä vastaantulijan kaistalla tai jalkakäytävällä, jos oma kaista on ruuhkainen. Liikennevaloja on aina välillä, mutta kaikilla valoilla saa ilmeisesti mennä eteenpäin. Jos jalankulkija haluaa ylittää tien, pitää vaan määrätietoisesti lähteä ylittämään tietä tasaisella vauhdilla, jolloin muu liikenne pystyy väistämään. Ongelma vaan on siinä, ettei aina välttämättä tule sellaista rakoa, johon pystyisi menemään. Näin minulle kävi ison liikenneympyrän kanssa (ja siinä oli vielä suojatiekin). Autoja ja skoottereita tuli jatkuvasti, eikä missään ollut rakoa mihin kävellä. Odottelin sitten tien laidalla varmaan viisi minuuttia, kunnes liikenne tyssäsi, ja lähdin sitten puikkelehtimaan auojen ja skoottereiden sekaan. Pääsin hengissä yli, mutta kyllä siinä kesti.

Kun pääsin viimein joelle, kävelin sen rantaa pitkin melko pitkään. Oikeastaan kävelin pidemmälle kuin olisi gtarvinnut, mutta vieressä olevan ison tien yli ei päässyt juuri missään. Onneksi viimein tuli ylikulkusilta, josta sitten olikin kauniit näkymätkin. Kiertelin vielä jonkin aikaa kaupoissa, mutta palasin sitten edelleen haisevaan hostelliin. Ensimmäinen yö hostellissa oli ollut ihan ok, joten päätin, etten jaksa vaihtaa majapaikkaa. Hengailin sitten hostellilla iltapäivän ja illalla kävin syömässä ihan hostellin lähellä olevassa vietnamilais-meksikolaisessa ravintolassa. 

Seuraavana päivänä ajattelin vierailla War Remnants Museumissa, jossa kerrottiin Vietnamin sodasta (vietnamilaisten näkökulmasta). En muistanut/tiennyt sodasta kauheasti, joten ajattelin museon olevan siitäkin syystä mielenkiintoinen. Sisäänpääsymaksukaan ei päätä huimannut. Piha-alueella oli näytillä lentokoneita, tykkejä ym. Lisäksi siellä oli vankiselli sekä "tiikeriihäkkejä", joihin vangit oli laitettu. Sisällä museossa oli näyttelyitä kolmessa kerroksessa. Ylimmässä kerroksessa kerrottiin sodan historiaa ja kulkua. Toisessa kerroksessa kerrottiin sodan jälkipyykistä. Lisäksi oli valukovanäyttelyitä sodasta ja sodan jälkeisistä (erityisesti Agent Orangen aiheuttamista) ongelmista. Valokuvat olivat hyvin pysäyttäviä. Alakerrasta bongasin myös Suomen, koska siellä oli kuvia eri maissa järjestetyistä mielenosoituksista sotaa vastaan. Museo oli mielestäni mielenkiintoinen, vaikka toki kaikki ol esitetty vain Vietnamin näkökulmasta. 

Museon jälkeen kävin Mariamman hindu-temppelissä, joka oli myös mielenkiintoinen paikka ja ennen kaikkea vaihtelua niihin miljoonaan buddha-temppeliin, joissa olen reissun aikana käynyt. Temppeliin ovat tervetulleita kaikki säädyllisesti pukeutuneet, kunhan ottaa kengät pois ennen rukousalueelle menoa ja kiertää temppelissä myötäpäivään. Valokuviakin sai ottaa vapaasti. Temppelin jälkeen kävin katsomassa Street Food Marketin ja menin sitten hostellille lepäään. Päivälliseksi nautin paikallista ruokaa, eli kevätkääryleitä ja Pho:ta (nuudelikeittoa). Keiton lisukkeet tulivat erillisellä lautasella, eli siitä sai valita, mitä keittoonsa halusi nuudelien, lihan ja liemen lisäksi. Annokset olivat niin isoja, että olisi kyllä riittänyt ihan vain toinen niistä, mutta hyvältä maistui ja eikä hintakaan ollut turhan kova.

Siem Reapista Ho Chi Minh Cityyn

Bussin oli tarkoitus lähteä klo 7:30 ja jonkun piti tulla hakemaan minua hostellilta klo 6:30. Menin aulaan odottelemaan ja yllätyksekseni kyyti olikin aivan ajallaan. Olin ensimmäinen noudettava, joten se varmaan johtui siitä. Kuski kävi noukkimassa auton täyteen ja ajoi sitten muutaman kilomatrin päähän Mekong Expressin bussiasemalle. Ho Chi Minh Cityyn pääsisi Siem Reapista myös minibussilla, joka on halvempi, mutta rajalla kulkuneuvoa pitäisi vaihtaa. Näissä minibusseissa on yleensä kuulemma myös tosi ahdasta, joten kun kuvittelin ison itseni ja vielä isomman rinkkani istuvan 12 tuntia minibussissa, maksoin mielelläni vähän ekstraa isosta bussista, jonka pitäisi mennä suoraan Ho Chi Minh Cityyn asti. Bussiasemalla iso bussi odotti, ja matkatavaroiden lastauksen jälkeen pääsin istumaan toiselle penkkiriville. Wifi ei aluksi toiminut, mutta kun huomautin asiasta, se saatiin toimimaan. Bussissa oli vähemmän tilaa kuin Giant Ibisilla, mutta jalkatilaa oli riittävästi. Tällä kertaa bussi oli myös täynnä. Tai aluksi ei ollut, mutta kuski noukki matkan varrelta lisää porukkaa (lähinnä paikallisia) kyytiin. 

Muutaman tunnin ajon jälkeen pysähdyimme 45 minuutin ruoka- ja vessatauolle. Olisin halunnut istua bussissa, mutta bussipoika sanoi, ettei se ole sallittua. Menin siis jaloittelemaan ja seisoskelin sitten ravintolan edessä sellaisessa paikassa, jossa oli mukava tuulenvire. Siihen tuli joku eläkeläisturistipariskunta, joka kyseli, millä bussilla olen liikenteessä ja mistä olen kotoisin. Kävi ilmi, että he ovat Australiasta, mutta mies on asunut aikoinaan pari vuotta Suomessa ja osasi vielä vähän puhuakin suomea. He olivat liikenteessä minibussilla ja sanoivat, että olen onnekas kun pääsin isoon bussiin. Oli siis hyvä päätös panostaa kulkuneuvoon. Viimein pääsin siirtymään takaisin bussiin (jossa paikalliset kyllä olivat istuskelleet varmaan koko ajan) ja matka jatkui. 

Vajaan 6 tunnin matkustamisen jälkeen saavuimme Phnom Penhiin, joka kuulemma oli päätepysäkki. Olin osannut varautua tähän, sillä useiden blogitekstien perusteella tämä "suora" bussiyhteys vaatii vaihdon Phnom Penhissä. Olisi tietysti ollut kiva, jos joku virallisempikin taho olisi siitä maininnut. No, meidät matkaa jatkavat ohjattiin sisälle bussiterminaaliin odottelemaan, sillä jatkoyhteys lähtisi vasta reilun tunnin päästä klo 14. Ja siellä siis todella oli ihan bussiterminaali, jossa oli penkkejä, wifi, vessat ja pieni kahvilakioskikin. Virkailija tiskillä halusi tarkistaa passini, mutta sain sen heti takaisin. Vähän ennen bussin lähtöä meidät käskettiin menemään ulkona olevaan bussiin. Kun menin sisään, minulle merkatulla paikalla istui joku aussimies. Sanoin, että anteeksi, se on minun paikkani. Hän vain totesi, että ei muuten ole, se on hänen paikkansa. Kuulemma bussipoika oli sanonut, että hänen paikkansa on siinä. Minä totesin, että bussipoika sanoi minulle juuri äsken, että se on minun paikkani. Bussipoika tuli siihen, katsoi lippuani ja totesi, että miehen pitää siirtyä, koska paikka on minun. Eipä tuolla muuten olisi ollut väliä, mutta en halunnut minnekään takapenkille pahoinvoimaan, kun kerran oikea paikkani oli edessä.

Lähdimme liikkeelle ja bussipoika keräsi kaikkien passit. Hetken päästä hän tuli kysymään minulta, että miksei minulla ole viisumia. Sanoin, etten tarvitse viisumia Vietnamiin, koska suomalaiset saavat vierailla siellä 15 vuorokautta viisumivapaasti. Hän totesi, että asia on kunnossa, mutta hän tarvitsee 5 USD leimausmaksuihin. En tiedä, mitä nämä "leimausmaksut" todellisuudessa olivat, enkä huomannut kenenkään muun maksavan mitään ylimääräistä, mutta annoin olla. Maassa maan tavalla. Illan hämärtyessä saavumme viimein rajalle. Kaikkien piti poistua bussista ja mennä hakemaan poistumisleima Kambodzan immigrationista. Sitten saimme mennä takaisin bussiin ja ajoimme rajavyöhykkeen läpi (ilmeisesti joissakin tapauksissa tuo matka pitää kävellä). Sitten Vietnamin puolella meidän piti ottaa kaikki matkatavarat mukaan ja mennä sisälle jonottamaan. Bussipoika antoi passimme virkailijalle, joka leimasi ne kaikki mitään kyselemättä. Sitten bussipoika kutsui meidät nimellä yksitellen hakemaan passimme. Lopuksi piti vielä viedä laukut läpivalaisuun, ja homma oli sillä selvä. Ihan turhaan olin siis taas edellisenä yönä ostanut bussilipun pois Vietnamista, kun ketään ei kiinnostanut kuitenkaan. 

Matka jatkui vielä pari tuntia, kunnes pysähdyimme Ho Chi Minh Cityn keskustaan District 1 -alueelle. Matkan aikana satoi kaatamalla vettä, mutta sade oli onneksi laantunut siinä vaiheessa. Kävelin korttelin  toiselle puolelle Vintage Hosteliin, josta olin varannut majapaikan jälleen kerran kolmeksi yöksi. Respassa mies otti passini ja antoi avaimen. Huone olisi kolmannessa kerroksessa, eikä hissiä tietenkään ollut. Raahauduin ylös ja mitä korkeaammalle pääsin, sitä enemmän ilmassa leijaileva outo haju voimistui. En osaa oikein kuvailla sitä hajua, mutta se oli vahva, ja pistävimmillään juuri siellä minun huoneessani. Homeen haju se ei ollut kuitenkaan, vaikka huoneen kalusteissa oli ilmeistä kosteusvauriota. Hostelli oli keskustan vilkkaimmalla kävelykadulla, joten ulkoa kuului aikamoinen jumputus. Sänky oli liian lyhyt, tai no mahduin makaamaan suorassa, jos pää osui toiseen päätyyn ja jalat toiseen. Huone ja kylpyhuoneet olivat kuitenkin siistit ja kello oli paljon, joten päätin antaa paikalle mahdollisuuden. Passini oli jäänyt respaan, joten menin kyselemään sitä. Siellä sanottiin, että pitää maksaa ensin. Hoidin siis maksupuolen saman tien, koska en halunnut jättää passia sinne. Iltapesun jälkeen survoin korvatulpat korviin ja käperryin peiton alle hengityssuojain kasvoilla. Ensikosketus Vietnamiin ei siis ollut mitenkään lupaava. 

Angkor Wat

Kun herätys soi aamulla klo 4:00, olisin voinut jatkaa unia vielä vaikka kuinka pitkään. Mietin, että miksi ihmeessä halusin mennä katsomaan auringonnousua. Pian kuitenkin piristyin ja klo 4:30 kyydin saapuessa olin jo virkeä. Grasshopperin autossa oli opas, kuski/kokki sekä kolme 35-37 -vuotiasta aussinaista. Ajoimme Angkor Watin lipunmyyntipisteeseen ja asettauduimme lyhyeen jonoon. Olin etukäteen miettinyt pitkään, että minkälaisen lipun haluaisin. Tarjolla oli kolme vaihtoehtoa: 1 päivän, 3 päivän ja 7 päivän liput. Alue on niin iso, ettei yhdessä päivässä ehdi millään katsoa kaikkea (ehtisikö seitsemässäkään). 3 päivän lippu tulisi kuitenkin kalliimmaksi jo ihan lippunakin, mutta silloin pitäisi myös palkata tuktuk käyttöön kahdeksi päiväksi. Aiempien rauniovierailuiden perusteella arvelin myös yhden päivän olevan ihan riittävä, joten päädyin siihen. Lipun pystyi maksamaan USD:lla tai luottokortilla. Mukaan tarvittiin passi, joka skannattiin koneelle ja siinä oleva kuva tulostettiin pääsylippuun. Kuka tahansa ei siis voi lippua käydä ostamassa, vaan se pitää hakea henkilökohtaisesti.

Kun olimme saaneet liput, ajoimme lipuntarkastuksen ohitettuamme Angkor Wat -temppelin edustalle. Ensin menimme istumaan vallihaudan äärelle katsomaan taivaan muuttuvia värejä noin 20 minuutiksi. Sitten menimme yhdessä sisälle temppelialueelle, ja saimme reilun puoli tuntia aikaa kierrellä temppelin ympärillää. Se antoi hyvän mahdollisuuden katsoa auringonlaskua useasta eri vinkkelistä sekä ihailla temppelin ja taivaan heijastusta edustalla olevista pienistä lammista. Kun aurinko oli noussut, menimme oppaan kanssa yhdessä temppeliin sisään. Opas kertoi meille mielenkiintoisia yksityiskohtia temppelin historiasta ja rakennelmista. Hän myös tiesi kaikki parhaat valokuvauspaikat ja parhaat kuvakulmat. Meillä olisi ollut mahdollisuus nousta portaita pitkin myös temppelin ylemmälle tasolle, mutta sinne olisi ollut 45 min jonotus. Päätimme yhteistuumin jättää tämän väliin ja sillä tavoin myös suojella temppeliä kulutukselta. Opas kertoi, ettei temppeliä rakentaessa ole käytetty mitään sidoainetta (kuten laastia), vaan isot kivilohkareet on muotoiltu ja kasattu päällekäin palapelin tapaan. Sen vuoksi kuulemma rakennukset ovat edelleen pystyssä. Aika hurjaa.

Kun olimme kiertäneet Temppelissä, ajoimme autolla lyhyen matkan piknikalueelle. Kuskikokkimme oli kattanut sinne ruhtinaallisen aamiaisen hedelmineen, mysleineen, jugurtteineen, tuoremehuineen ja paahtoleipineen. Hän myös paistoi meille kaikille siinä paikan päällä munakkaat toiveidemme mukaan. Herkullisen aamiaisen nautittuamme aloimme valmistautua pyöräilyosuuteen. Saimme laittaa päivän aikana tarvitsemamme tavarat ja arvotavarat ohjaustankoon kiinnitettäviin pyörälaukkuihin ja reput sai jättää autoon. Pyörät olivat jälleen erinomaisessa kunnossa. Olin etukäteen ollut vähän huolissani maastopyöräilyn vaativuudesta, koska varsinaista maastopyöräilyä en Suomessa kauheasti harrasta, mutta huoli oli turhaa. Pääosa reitistä oli tasaista, mitä nyt välillä oli vähän mutaa tai joku yksittäinen puunjuuri. Välillä piti myös vähän kumartua, jos ei halunnut oksaa kasvoilleen. Pyöräillessä ei myös ollut yhtään niin kuuma kuin paikallaan ollessa tai kävellessä, kun tuulenvire viilensi mukavasti.

Jonkin aikaa metsässä pyöräiltyämme opas sanoi, että nousisimme muurin harjalle pyöräilemään. Hyvin lyhyen ylämäen jälkeen olimmekin sitten leveän muurin harjalla ja näimme maisemia eri vinkkelistä. Pyöräilimme muurilla muutaman kilometrin ja sitten laskeuduimme takaisin alas. Bayon-temppelin edustalla laitoimme pyörät parkkiin ja menimme katsomaan temppeliä lähempää. Bayon on tunnettu erityisesti sen torneista, joissa kussakin on kasvot neljään suuntaan. Osa on sitä mieltä, että ne kuvaavat yhtä hindujumalaa, osa taas ajattelee niiden kuvaavan buddhan neljää muotoa. Jotkut taas uskovat niiden olevan kansan lempikuninkaan hymyileviä kasvoja. Temppelistä löytyy siis kaikille jotakin. Kasvojen lisäksi siellä oli erittäin yksityiskohtaisia ja hyvin säilyneitä seinäkaiverruksia buddhalaisuudesta ja kansan elämästä. 

Temppelikierroksen jälkeen kokki oli valmistellut meille hedelmätarjottimen ja jääkylmää vettä. Tauko tuli kuumuudessa tarpeeseen, sillä vielä oli matkaa jäljellä. Seuraavaksi ohitimme Terrace of the Elephantsin sja pyöräilimme Eastt Gaten eli Victory Gaten läpi. Lopulta saavuimme päivän viimeiselle etapille eli viidakkotemppeliin. Se on yllättäen saanut nimensä siitä, että se on viidakon keskellä, mutta myös temppelin sisällä ja päälla kasvaa puita. Temppeliä on käytetty kuvauspaikkana useissa elokuvissa, mutta turistit ovat löytäneet sen Lara Croft Tomb Raider -elokuvan myötä. Oppaan mukaan aiemmin temppeli ei ollut kovin suosittu, mutta sen elokuvan jälkeen kävijämäärät kymmenkertaistuivat ja kasvavat edelleen. Temppelissä näimme tietysti tämän kuuluisan Tomb Raider -puun, mutta myös "peppupuun" (kuten oppaamme sitä kutsui) ja katolla kasvavan puun. Temppeliä ollaan koko ajan restauroimassa, ja siellä oli satoja ellei tuhansia kivenlohkareita, joista restauroijat yrittävät koota isoa palapelia.

Retkemme alkoi olla lopuillaan, joten pyöräilimme erään ravintolan edustalle ja menimme sisään lounaalle (ihanaa, herkullista ruokaa ja ilmastointi). pakkasimme pyörät ja itsemme autoon. Maksoimme autossa tippiä kuskille ja oppaalle 7 USD /hlö eli 14 USD kummallekin. Ei mitään hajua, että oliko se sopiva summa, mutta näillä mennään. Minut heitettiin ensimmäisenä hostellille, jossa menin oitis suihkuun ja altaalle. Sitten kävin respassa kyselemässä, että onnistuisiko bussilipun osto Ho Chi Minh Cityy Vietnamiin huomisaamulle. Tämä onnistui ongelmitta, ja saisin vielä kyydin bussiasemallekin. Vähän mylhemmin yksi aussinaisista laittoi viestiä ja kysyi, että haluaisinko lähteä heidän kanssaan iltatorille. Eipä minulla mitään parempaakaan tekemistä ollut, joten sanoin lähteväni mielelläni. He tulivat sovitusti hakemaan minua tuktukilla klo 18:30 ja kuski jätti meidät torin ladalle. Matkalla keskustelimme paikallisesta ruuasta ja puhe kääntyi ötököihin. Yksi ausseista totesi, että kyllä hän maistaisi tarantellaa, jos sellaista olisi tarjolla. Ja kappas vaan, torilla olikin ötökkäkoju, jossa oli torakoiden, toukkien, käärmeiden ja sirkkojen lisäksi myös tarantelloja. Pakkohan naisen oli sitten maistaa, kun oli luvannut. Kuulema jalat olivat ihan ok, mutta vartalo oli kaikin tavoin pahaa. Itse jätin ötökät suosiolla väliin (vaikka Suomessa kyllä maistoin niitä heinäsirkkoja ja ne olivat ihan hyviä).

Seuraavaksi menimme drinkeille yhteen ravintolaan. Minä pyysin tarjoilijalta oman mansikkasoodani ilman jäitä, jonka jälkeen naisetkin sanoivat, että ai niin ei jäitä meillekään. Kuitenkin omani oli ainoa, joka sitten tuotiin ilman jääpaloja. Mitäs tuosta. Siirryimme toiseen ravintolaan syömään illallista. Sitten oli tarkoitus mennä katsomaan torin tarjontaa, mutta meidät napattiin sisään hierontapaikkaan. He tarjosivat tunnin kokovartalothaihierontaa 8 USD:lla. Mietin, että minkäköhänlaista hierontaa on luvassa, mutta porukalla menimme. Ensin jalkamme pestiin alakerrassa ja sitten nousimme yläkertaan, jossa oli hierontapetejä rivissä. Meille annettiin löysät vaattee, jotka piti pukea päälle omien vaatteiden tilalle. Sitten hierojat tulivat paikalle ja aloittivat käsittelyn. Ihan rentouttavaa hieronta oli, mutta itse tykkään kyllä enemmn ihan perinteisestä urheiluhieronnasta. Kun tunti oli kulunut, meidän käskettiin laittaa vaatteet päälle ja antaa sitten tippiä hierojalle. Olin taas ulalla tipin suuruudesta, joten päätin noudattaa jälleen hyväksi kokemaani 10 % sääntöä. Annoin siis 1 USD, mutta hieroja ei näyttänyt siihen lainkaan tyytyväiseltä. Annoin sitten vielä lisäsi loput kambodzan rahani, mutta ei siinäkään paljoa ollut. Alhaalla maksettiin varsinainen hieronta. Olimme kaikki väsyneitä, joten päätimme mennä nukkumaan. Tuktuk-kuski kaappasikin meidät heti ovelta ja heitti ensin minut ja sitten naiset majapaikkaansa.

Kaiken kaikkiaan olin tosi tyytyväinen Kambodzaan. Kun aluksi saavuin Siem Reapiin, mietin, että minne sitä taas on joutunut. Ei siis ollut mitään rakkautta ensisilmäyksellä. Kuitenkin hyvin pian totui paikalliseen meininkiin. Retki maaseudulle oli tosi hyvä, koska pääsin näkemään paremmin paikallisten elämää. Angkor Wat oli tietysti upea, ja koska sen takia varsinaisesti tulin Kambodzaan, ei todellakaan ollut turha reissu siltäkään osin. Se oli tähän mennessä vierailemistani "rauniopaikoista" ehdottomasti hienoin. Uskoisin, että tällä kertaa näin yksin matkustaessa tämä yksi päivä oli ihan riittävästi. Jos seuraavalla kerralla saisin jonkun matkalle kaveriksi, olisi hienoa mennä alueelle ihan vaan ottamaan kauniita valokuvia, sillä siellä jos missä niitä saisi. Tosin pitäisi mennä sellaiseen aikaan vuodesta, ettei olisi suurin turistiryntäys muttei myöskään liian kuuma. Nyt nimittäin ei olisi kovin edustavia kuvia tästä hikinaamasta saanut vaikka olisi joku osaava kuvaajakin ollut paikalla. Päätin päättää Kambodzan reissun tähän ja jatkaa suoraan Vietnamiin. En siksi, etten olisi viihtynyt. Lähinnä en keksinyt Kambodzasta muuta paikkaa, johon ehdottomasti haluaisin mennä ja joka olisi niin erikoinen, ettei sitä olisi muualla. Angkor Wat on kuitenkin maan ehdoton ykköskohde, joten sen rinnalla kaikki muu tuntuu jotenkin vähäpätöiseltä. Vuorossa on siis taas uusi maa ja uudet kujeet.