38 tunnin junamatka Siperiaan

Permin juna-asemalla olimme taas hukassa. Löysimme kyllä taulun, jossa näkyi junamme ja että se lähtisi laiturilta 2. Kiipesimme ylös ne samat portaat, joissa edellisenä päivänä kaaduin. S kysyi jotian virkapukuiselta mieheltä, että mistä pääsemme laiturille 2. Hän sanoi, että pitää mennä alikulkutunnelin kautta. Ei siinä muu auttanut kuin mennä taas portaat alas ja tunneliin. Käännyimme tunnelissa ensin oikealle. Mitään viittoja siellä ei ollut, mutta nousimme ainoat näkemämme portaat ylös ja päädyimme laiturille. S tiedusteli jälleen ohikulkevalta virkapukuiselta, että onko tämä laituri 2. Kuulemma oli, mutta junaa ei näkynyt missään ja hiljaiselta näytti muutenkin. Kysyimme sitten vielä ohikulkevilta ihmisiltä, että lähteekö meidän junamme siltä laiturilta. He sanoivat, että se lähtee toiselta puolelta asemaa. Ilmeisesti olimme lähiliikennejunien 2-laiturilla. Piti siis uudelleen mennä alikulkutunneliin, ja kun kävelimme sitä eteenpäin toiseen suuntaan, alkoi niitä opastekylttejäkin näkyä. Löysimme oikean laiturin ja oikean junan. Ja ehdimme säätämisestä huolimatta ihan ajoissa.

Provodnitsa tarkasti lippumme ja passimme ja päästi meidät vaunuun.Tällä kertaa meillä oli paikat 2 lk hytissä. Vaunun käytävä oli vähän leveämpi kuin karjavaunussa, mutta ei meidän ohi olisi kyllä kukaan mahtunut kulkemaan, kun rinkkojen kanssa kävelimme käytävän toiseen päähän. Meidän hytissämme ei ollut silloin muita matkustajia eikä edes muiden tavaroita, joten saimme rauhassa levittäytyä koppiin, joka olisi asumuksemme seuraavat 38 tuntia. Täälläkin oli alapetien alla tavaransäilytyslaatikot, mutta ne olivat pienemmät kuin karjavaunussa. Jouduin vähän säätämään tavaroiden kanssa, mutta loppujen lopuksi oma rinkkanikin sujahti laatikkoon ilman, että sitä piti suuremmin tyhjennellä. Lattialla oli matto ja pöydällä valkoinen pöytäliina. Oli aika kuuma, joten avasimme ikkunaa, ettemme ihan sulaisi.

Olimme ehtineet asettautua hyvin aloillemme, kun juna lähti liikkeelle. Hyttikavereita ei edelleenkään näkynyt, joten tiesimme saavamme nauttia omasta rauhasta ainakin Ekaterinburgiin asti. Ilmastointi meni onneksi päälle junan lähdettyä liikkeelle, joten ei tarvinnut hikoilla koko matkaa kuten karjavaunussa. Maisemat vilistivät ikkunassa, kun juna puksutti eteenpäin. Välillä meno oli aika hytkyvää, minkä huomasi viimeistään silloin kun haimme kuumaa vettä samovaarista nuudeliateriaa varten. Ei ollut pöytäliina enää puhtaan valkoinen sen jälkeen. Jossain vaiheessa juna pysähtyi Ekaterinburgissa, mutta edelleenkään kukaan ei halunnut tulla hyttiimme. Näimme kyllä, että muissakin vaunun hyteissä oli tyhjiä sänkyjä, ei siis ilmeisesti ollut mikään suosittu junavuoro.

Junan vessa oli ehkä vähän siistimpi kuin karjavaunussa, mutta ei nyt mikään luksusvessa edelleenkään. Olimme jälleen saman ongelman edessä: hanasta ei tullut vettä. Päättelimme, että jollain tavalla joku on sieltä vettä saanut ulos, koska lavuaari oli aina ihan vesiroiskeissa, mutta nuppien vääntelyt ja kääntelyt eivät tuottaneet tulosta. Sitten asia yhtäkkiä valkeni: hanan vieressä olevaa pitkulaista vipua piti työntää ylöspäin. Olimme molemmat yrittänee vetää, työntää ja käännellä sitä samaa vipua, mutta kummallekaan ei tullut mieleen, että sitä pitäisi painaa ylöspäin koko sen ajan kun haluaa vettä valuttaa. Onneksi mysteeri kuitenkin selvisi, sillä olisi ollut ikävä olla pesemättä käsiä koko junamatkan ajan.

Illan pimetessä S kävi nukkumaan. Yökukkujana minä jatkoin vielä jonkin aikaa neulomista Adelen tahdissa. Maisemia ei enää nähnyt, koska aurinko oli jo laskenut horisontin taa. Ajantaju katosi pikku hiljaa. Nukkumaan menin sitten kuin nukutti, koska seuraavana päivänä ei ollut kiire herätä mihinkään. Heräsin sitten kuin ei enää nukuttanut, ja olimme taas siirtyneet aikavyöhykkeen eteenpäin ja saapuneet Siperiaan. Aamupalaksi maistui nutellaleipä ja hedelmät. Jossain vaiheessa juna pysähtyi pidemmäksi ajaksi jollekin pikkuasemalle. Nousimme ulos junasta ja ostimme jäätelöt. Oli aurinkoista ja lämmintä. Kävelimme laiturilla jonkin aikaa kunnes näytti siltä, että kaikki muut nousevat junaan. Osa provodnitsoistakin nousi jo junaan ja sulki vaununsa oven, joten pistimme juoksuksi. Ehdimme onneksi kyytiin ja istuimme omassa hytissämmekin vielä pari minuuttia ennen kuin juna lopulta lähti liikkeelle.

Neulominen jatkui omaan sänkyyn muodostuneessa kolossa maisemien pysyessä jokseenkin samanlaisina. Kun tuli nälkä, söimme taas nuudelia. Ja kävimme toisekin pidemmän pysähdyksen aikana kävelemässä asemarakennuksessa ja ostamassa vettä. Tällä kertaa tosin varmistimme provodnitsalta etukäteen, että kauanko pysähdys kestää. Edelleenkään hyttikavereita ei tullut. Kello näytti jo paljon, oltiin 2 aikavyöhykettä edempänä kuin junaan noustessa. Ei väsyttänyt. Silmukka kerrallaan neule eteni. Hytissä alkoi haista pahalta, eikä oikein päästy selville siitä, että johtuiko se roskapussista vai meistä. Kävin kuitenkin viemässä roskiksen käytävällä olevaan roska-astiaan, se ehkä vähän vähensi hajua mutta edelleen oli sellainen olo, että olisi kiva päästä suihkuun. Lakanatkin olivat jo aika nihkeät ja polven haavasta tulevaa märkäeritettä oli vähän joka paikassa. Tästä huolimatta oli kuitenkin aika seesteinen ja rentoutunut olo, koska tiesin, etten nyt pääse junasta mihinkään muualle ja on vain pakko elää siinä hetkessä junan rytmissä. 

Lopulta alkoi jo väsyttää ja nukuin kuin tukki. Aamulla heräämisen jälkeen pitikin heti jo laittaa tavarat kasaan, sillä lähestyimme Krasnoyarkia. 38 tuntia junassa oli kulunut yllättävän nopeasti ja mukavasti. Olimme tyytyväisiä siihen, että saimme viettää matkan 2 lk hytissä (ja vielä ilman hyttikavereita) kuuman karjavaunun sijaan. Nousimme pois junasta raittiiseen mutta lämpimään ilmaan ja löysimme pois asemalta ilman ongelmia. Molemmista tuntui siltä, että 38 tunnin junamatkan haju oli pysyvästi syöpynyt kiinni ihoomme ja pakaralihakset olivat puutuneet lopullisesti. Yleinen fiilis oli kuitenkin hyvä: olimme jo puolivälissä matkaa Pekingiin ja Siperian sää oli lämmin ja aurinkoinen.