Pekingistä Lhasaan maailman korkeimmalla junaradalla

Lähdin talsimaan metroasemalle ja 1 vaihdolla pääsin Beijing West Railway Stationille. Olin etukäteen netistä katsonut, että asemalla on yksi English Service -lipunmyyntiluukku, jonne luonnollisesti suuntasin. Oikea luukku löytyi, mutta siinä ei ollut ketään virkailijaa (eikä jonoakaan sen puoleen). Ajattelin, että homma kyllä varmaan hoituu ilman yhteistä kieltäkin, koska matkatoimiston setä oli antanut minulle lippujen numerot, joiden avulla oikeat liput löytyisivät. Menin siis viereiselle tiskille jonottamaan (ja ehkä 5 ihmistä oli jonossa ennen minua). Pian englanninkieliselle luukulle ilmestyi kuitenkin virkailija joten siirryin sinne. Homma oli melko simppeli: annoin naiselle lapulla lippujen numerot, passini, Tibet Permitin ja 5 yuania. Sain 2 lippua, ensimmäinen oli Pekingistä Xiningiin ja toinen Xiningistä Lhasaan. 5 yuanin maksu tuli siitä, että noudin jälkimmäisen lipun eri asemalta kuin mistä juna lähti. Sitten olikin vielä pari tuntia aikaa junan lähtöön.

Seuraavaksi piti mennä sisään asemarakennukseen. Liput ja passi tarkastettiin, ja oli turvatarkastus. Sisällä piti pähkäillä, että miten laiturille pääsee. Kävi ilmi, että varsinaiselle laiturille ei vielä niin vaan mentykään, vaan jokaiselle junalle oli osoitettu oma odotusaula, josta sitten junan saapuessa pääsisi laiturille. Koko asema muistutti muutenkin enemmän lentokenttää kuin suomalaista juna-asemaa. Kaikki penkit oli varattu, joten etsin seinän vierestä lattialta paikan, johon voisin leväyttää tavarani ja istahtaa alas (enkä suinkaan ollut ainoa, joka näin teki. Jossain vaiheessa lipuntarkastuspisteen eteen alkoi muodostua jonoa, ja minäkin päätin mennä jonon jatkoksi. Puoli tuntia ennen junan lähtöä joukko virkailijoita tuli paikalle ja he alkoivat päästää meitä laiturialueelle tarkastettuaan ensin lippumme. Laiturilla vielä ennen vaunuun nousemista konduntööri tarkasti lipun uudelleen. 

Tällä ensimmäisellä junaetapilla minulla oli paikka alapedillä Soft Sleeper -hytissä. Hyttikaverina oli kiinalainen kolmihenkinen perhe. Tytär oli erityisen kiinnostunut minusta ja jutteli minulle englanniksi ne kaikki muutamat lauseet, jotka hän osasi. Minä vastaavasti yritin sönköttää jotain kiinaksi, mikä aiheutti sekä hilpeyttä että kehuja. Kun juna lähti liikkeelle, konduktööri tuli keräämään lippumme ja antoi tilalle muoviset kortit, joiden tarkoitus ei minulle oikein selvinnyt. 22 tunnin junamatka sujui oikein rattoisasti. Välillä minut pyydettiin mukaan pelaamaan korttipeliä äidin ja tyttären kanssa. Mainittakoon myös, että vessat olivat erittäin siistit. Vaunussa oli siis sekä länsimainen pytty että paikallinen reikä lattiassa -malli. Lisäksi oli erikseen tila, jossa oli kolme pesuallasta. Tämä oli erittäin järkevää, niin ihmisten ei tarvinnut viettää vessassa niin pitkiä aikoja, koska hammaspesu ym. onnistui erillisessä tilassa. Toinen mainitsemisen arvoinen asia oli erittäin tehokas ilmastointi. Olin pelännyt, että hiki valuisi koko matkan, mutta päin vastoin minun oli pakko laittaa sukat jalkaan. Kun olimme menossa nukkumaan, hyttiimme tuli yllättäen vielä yksi nainen, joka meni nukkumaan toiselle yläpedille. En tiedä, missä hän oli hengannut koko alkumatkan, mutta väliäkö sillä. Aamulla naista ei enää näkynyt. 

Saavuimme Xiningiin aikataulun mukaisesti n. 22 tunnin matkustamisen jälkeen. Poistuin junasta ja samalla oli poistuttava koko asemarakennuksesta. Aurinko paistoi ja oli oikein miellyttävän lämmintä. Kävelin hetken aikaa asemarakennuksen edustalla ja menin sitten istumaan penkille. Seuraavan junan lähtöön oli kolmisen tuntia aikaa, joten ajattelin istuskella ulkona auringossa lukemassa kirjaa. Kun junan lähtöön oli reilu tunti aikaa, päätin mennä sisälle. Jälleen oli luvassa turvatarkastus sekä passin, junalipun ja Tibet Permitin tarkastus. Odotusaluassa piti vielä jonkin aikaa lueskella, kunnes oli taas aika jonottaa lipuntarkastukseen.

Tällä kertaa minulla oli paikka Hard Sleeper -vaunussa eli kiinalaisessa karjavaunussa. Olisin kovin mielelläni matkustanut Soft Sleeper -vaunussa, mutta matkatoimiston setä ei ollut saanut minulle paikkaa sinne mihinkään sinä päivänä lähtevään junaan. Toisaalta oli ihan kiva saada kokemus myös kiinalaisesta karjavaunusta, sillä loput junamatkoista olisivat sitten kaikki Soft Sleeperissä. Menin sisään vaunuun ja ensimmäinen ongelma tuli heti vastaan, kun en tiennyt, että mikä olisi minun paikkani. Näytin sen verran eksyneeltä, että joku paikallinen pyysi minua näyttämään lippuani. Hän osoitti, että pitää mennä vielä eteenpäin. Kun tulin uskoakseni oikean hytin kohdalle, näytin lippuani vielä uudestaan jollekulle nuorelle herralle, joka sitten näytti, että minun paikkani olisi keskipunkka. Sitten pitikin miettiä, että mihin ihmeeseen tunkisin kaikki tavarani. Tungin ensin ne kaikki omalle punkalleni ja erotin rinkasta ne tavarat, joita todennäköisesti tarvitsisin matkan aikana. Sitten toinen ystävällinen hyttikaverimies auttoi minua nostamaan painavan rinkkani ylhäällä olevalle tavarahyllylle. Pujahdin makaamaan omalle sängylleni, jossa en mahtunut kunnolla istumaan, ja mietin, että kyllä tässä ihan hyvin vajaan vuorokauden pärjää 5 kiinalaismiehen kanssa.

Juna lähti liikkeelle ja taas konduktööri tuli vaihtamaan lippumme muoviläpysköihin. Paikalliset täyttivät jotain lappuja, mutta minulta konduktööri halusi selvästi jotain, mutta ei osannut englanniksi kysyä. Arvelin hänen kaipaavan Tibet Permitiäni ja olin oikeassa. Pääsin sitten jatkamaan lukemista. Tämä junaetappi oli nyt varsinaisesti se maailman korkeimmalla kulkeva junarataosuus, jossa suurin osa matkasta mentiin n. 4000 m korkeudessa ja useita kertoja käväistiin yli 5000 m:ssä. Sen kyllä huomasi, sillä pian alkoi tulla Tansanian Mt Merulta tuttuja oireita: päätä särki, lihaksia särki, hengittäminen oli raskasta, väsytti mutta ei nukuttanut. Tiesin, että kohta tulee nestehukkakin, mutta en halunnut juoda hirveästi, ettei tarvitsisi ravata vessassa (joka oli kyllä ihan siisti). Ei auttanut muu kuin ottaa Buranaa ja Bufomixiä ja yrittää nukkua. 

En kyllä kerta kaikkiaan saanut nukuttua. Kun makasin paikoillani, tunsin kuinka hengitys kävi raskaaksi enkä välillä meinannut saada hengitettyä ollenkaan. Onneksi tämä tunne on minulle entuudestaan tuttu, joten en mennyt paniikkiin, vaan yritin rauhallisesti hengittää nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Konduntööriltä olisi voinut käydä kysymässä lisähappea (jos olisi osannut), mutta en kokenut tilannetta siinä vaiheessa niin vakavaksi. Lähinnä ärsytti se, etten saanut unenpäästä kiinni. Pyöriskelin levottomana sängyssä ja suunnilleen 20 min välein vilkaisin kelloa vain todetakseni, etten edelleenkään ollut nukkunut ollenkaan. Tuskaisten tuntien jälkeen aamu viimein koitti ja saatoin nousta ylös jaloittelemaan. Istuskelin sitten käytävän penkillä katsomassa maisemia kunnes viimein savuimme Lhasaan reilu puoli tuntia myöhässä. Olimme enää vain 3600 m korkeudessa ja kun astuin ulos junasta ja hengitin raikasta ilmaa, tuntui kuin olisin hengittänyt kunnolla ensimmäistä kertaa vuorokauteen. Kiinalainen karjavaunu oli mielestäni ihan hyvä tapa matkustaa ja tasoltaan se oli jopa parempi kuin venäläinen karjavaunu, mutta mieluummin olisin kokenut sen jollain muulla etapilla. Tosin edelleenkään vointi ei ollut läheskään niin huono kuin Mt Merulla :D.