Ulan Bator, osa 1

Bussi pysähtyi muutaman korttelin päähän hostellista ja kuski sanoi sen olevan päätepysäkki. Kävelimme hostellille ja koputimme oveen. Joku nainen avasi, mutta hostellin tätiä Natsagaa'ta ei näkynyt. Lysähdimme sohvalle istumaan ja saimme yhteyden ulkomaailmaan wifin kautta, joten ei haitannut odotella. Kun Natsagaa tuli paikalle, hän sanoi, että meidän huoneessa on vielä joku. Pian sieltä tulikin joku nainen ulos. Natsagaa sanoi hänelle, että hän saisi vaihtaa yhden hengen huoneeseen ja me pääsisimme siihen 2 hengen huoneeseen. Natsagaa vielä siivosi huoneemme ja hoidimme maksupuolen. Sitten pääsimme levittäytymään ja lepäämään. Kävimme suihkussa muutaman päivän tauon jälkeen ja oli taas ihanaa. Tällä reissulla on kyllä jo oppinut arvostamaan peseytymistä ihan uudella tavalla. Söimme välipalaksi eväitämme ja datasimme.

Kun oli aika viimein ryhdistäytyä, lähdimme kävelemään eteelään päin kohti Bogd Khanin Talvipalatsia. Oikea paikka löytyi, eikä siellä ollut juuri ketään muita kuin me. Sain napattua pari kuvaa sisäänkäynniltä, mutta kun S yritti ottaa kuvaa, vartija tuli heti sanomaan, että no photo. Menimme sisälle ostamaan sisäänpääsyliput. Valokuvausmaksua emme viitsineet maksaa, sillä 50 000 tögrögiä tuntui kohtuuttoman suurelta summalta. Ensimmäisenä menimme varsinaiseen talvipalatsiin, joka oli keltainen hieman ränsistynyt rakennus lipunmyyntipisteen vieressä. Sisällä oli kahdessa kerroksessa näytteillä kaanin vaatteita ja esineitä sekä mm. täytettyjen eläimien kokoelma. Jatkoimme matkaa eteenpäin. Perällä olevassa rakennuksessa oli yhden huoneen kokoinen näyttely, jossa kerrottiin jostain tyypistä, joka oli kerännyt esineitä eri paikoista. Näitä esineitä ei kuitenkaan ollut näytillä ainakaan siellä (eikä muutakaan). Sitten alueella oli vielä muutama buddhalainen temppeli, jossa oli näytteillä Buddha-patsaita ja buddhalaista taidetta. Paikka oli nopeasti kaluttu läpi ja päivän turistinähtävyys oli siinä. Itselleni kokemus jäi vähän valjuksi, koska olen esim. Kiinassa käynyt paljon massiivisemmissa ja paremmin restauroiduissa temppeleissä ym. Toisaalta oli ihan kiva nähdä paikallista historiaa. 

Lähdimme kävelemään takaisin kohti keskustaa ja pysähdyimme matkalla korealaiseen Meat Me -ravintolaan. Tilasimme yhteisen possuannoksen, ja ruokaa todellakin tuli riittävästi. Sitten päätimme mennä vielä shoppailemaan Peace Avenuelle. State Department Storessa ihastelimme paikallisia cashmere-neuleita. Kävimme myös yläkerrassa katsomassa uudelleen niitä ihania nahkalaukkuja. Harmikseni aiemmin ihastelemani laukku oli ollut jonkun muunkin mielestä niin ihana, ettei sitä enää ollut myymälässä. Näköjään sitä laukkua ei sitten ollutkaan tarkoitettu minulle. S:lla oli taas nälkä, joten menimme Lonely Planetin ehdottamaan Cafe Sacheriin (joka kyllä nykyään oli Cafe Austria). Siellä sain valtavan kokoisen omenastruudelin. Sitten menimme takaisin hostellille dataamaan ja lepäämään.

Seuraavana aamuna heräsimme klo 7, että ehtisimme yhdeksäksi Gandan Khiid Monasteryyn. Lonely Planetin mukaan siellä alkaisi silloin joku munkkien seremonia.  Lähdimme kävelemään sinne Peace Avenueta pitkin ja aivan kuten arvelin, mikään kahvila ei ollut vielä auki (olin toki syönyt vähän evästä etukäteen siltä varalta). Cafe Benen ovessa luki, että se aukeaisi klo 8 ja kello oli jo varttia yli, mutta ovi oli lukossa. Pian olimmekin jo luostarilla. Oikea paikka oli aluksi hakusessa eikä juuri muita turistin näköisiä näkynyt, mutta sitten joku lipunmyyntikoju avautui. Ostimme liput ja virkailija osoitti, että tuolla suunnassa alkaa seremonia. Menimme sinne, ja jonkin ajan kuluttua munkkeja alkoi kokoontua pihalle. He menivät sisään temppeliin ja alkoivat ehkä rukoilla tai jotain he ainakin höpisivät yhdessä tietyllä sävelellä laulaen. Aina välillä he ottivat pienest pullosta jotain ainetta, jota he hieroivat sieraimiinsa. Välillä he hypistelivät (rukous)helmiä. Yksi munkeista näpräsi myös älypuhelintaan siinä mumistessaan.

Katsoimme munkkien muminaa varmaan vartin ja totesimme, että ehkä tämä oli tässä, kun mitään suurta loppuhuipennusta ei vaikuttanut tulevan. Alueen muihin rakennuksiin ei päässt tai niissä ei ollut mitään nähtävää, joten jatkoimme matakaa eteenpäin. Etäämmällä oli vielä iso temppeli, jonka sisällä oli valtava kultainen patsas (joku nainen, ei siis Buddha). Kuvaamisesta pyydettiin taas lisämaksua, ei maksettu. Vieressä oli vielä yksi temppelin näköinen paikka, jossa oli munkkeja rukoilemassa. Gandan Khiid oli jo vähän hulppeampi paikka kuin talvipalatsi, mutta silti jäin vielä kaipaamaan jotain. Kiinaa odotellessa siis.

Paikka oli nähty, ja oli viimeinkin toivoa saada jostain syötävää. Lähellä olevan hotellin ravintola mainosti tarjoavansa aamiaista, joten menimme sinne. Meidät ohjattiin pöytään ja menut annettiin kouraan. Minä tilasin aamiaiseksi pekonia ja makkaraa, S tilasi kinkkua ja juustoa. Kun ruoka tuli, olivat annoksemme täysin identtiset. Tulipa kuitenkin maha täyteen. Kun olimme syöneet, odottelimme pitkän tovin, että tarjoilija tulisi noutamaan lautasemme tai edes näyttäytyisi jollain tavalla, mutta turha toivo. Kävimme molemmat vessassa, eikä matkalla sinne näkynyt ketään. Lopulta päätimme kävellä  tiskille, jonne oli taas joitain työntekijöitä ilmestynyt. Saimme maksettua ja pääsimme jatkamaan matkaa. 

Peace Avenuella huomasimme Mongolia Leather Companyn liikkeen, ja menimme sinne katsomaan laukkuja. Ja millaisia nahkalaukkuja siellä olikaan. Oli niin paljon valinnan varaa, etten vielä osannut päättää, minkä (tai mitkä) haluaisin vai raaskinko ostaa ollenkaan. 2 laukkua jäi erityisesti mietintään. S osti samantien itselleen laukun, koska se oli kiva ja edullinen. Palasimme takaisin hostellille lataamaan akkuja ja lähdimme sitten kävelemään Narantuul Marketille, joka oli reilun 3 km päässä hostellilta. Siellä piti olla myynnissä kaikkia mahdollisia (paikallisia) tuotteita huokeaan hintaan. Kun pääsimme kartan näyttämään kohtaan, huomasimme torin porttien olevan kiinni ja myyntikojujen ammottavan tyhjyyttään.  Emme ymmärtäneet, että miksi tori ei ollut auki perjantaina iltapäivällä. Eipä siinä kuitenkaan auttanut itku markkinoilla. Hyppäsimme johonkin bussiin, joka onneksemme vei meidät melko lähelle hostellia (bussilinjoista ei oikein ottanut selkoa, eikä kuskit aina ymmärtäneet, jos kysyi reittiä). Kävimme sitten vielä hostellin läheisessä matkamuistomyymälässä ostamassa itsellemme nahkalompakot, joita olimme ihailleet jo ensimmäisenä päivänä Ulan Batorissa. 

Kävimme taas hostellilla kääntymässä ja lähdimme sitten päivälliselle. Suunnittelimme menevämme klo 18 katsomaan paikallista tanssi- ja musiikkiesitystä, joten etsimme ravintolaa kävelymatkan varrelta. Päädyimme italialaiseet Dolce Vita -ravintolaan, koska oikein muutakaan sopivaa ei ollut tarjolla. Paikka oli vähän hintavampi, mutta ei mikään kallis. Olisin halunnut lasagnea, mutta sitä ei ollut saatavilla (vaikka listassa luki). Pastakin kyllä maistui hyvin. Kävelimme sitten huvipuiston vieressä olevaan Tumen Ekh Ensemblen esiintymispaikkaan, joka ei ulkoapäin näyttänyt miltään loisteliaalta konserttisalilta. Siellä näimme sen saman hollantilaispariskunnan, joka oli hyttikaverinamme Irkutskista Ulan Batoriin. Yritimme ostaa lippuja, mutta lipunmyynti oli vielä suljettu. Päätimme siis odotellessa vähän kävellä puistossa, joka ei kyllä ollut mikään idyllinen ympäristö (kuten muutkaan UB:n puistot).

Kun palasimme takaisin, lipunmyynti oli auki. Yksi lippu maksoi 25 000 tögrögiä ja tavallisella valokuvakameralla tai puhelimella kuvaaminen siihen päälle 20 000 tögrögiä (amatöörivideokamera 100 000 tögrög ja ammattivideokamera 500 000 tögrög). Ostin itselleni valokuvauslätkän. Menimme sisään japanilaisturistryhmän perässä ja valitsime istumapaikat melko keskeltä takarivistä. Sitten piti vielä pitkältä tuntuva tovi odotella, että esitys alkaisi. Odotus kyllä kannatti. Noin tunnin aikana kuulimme kurkkulaulantaa, paikallista laulua ja soittoa erilaisilla paikallisilla soittimilla, näimme tanssiesityksiä ja jopa kaksi kontorsionistityttöä, jotka vääntäytyivät mitä epämiellyttävimmän näköisiin asentoihin. Olin positiivisesti yllättynyt esityksen tasokkuudesta, sillä kokemukseni mukaan nämä turistinäytökset ovat yleensä olleet vähän niin ja näin. Paikallisesta laulutekniikasta en oikein perusta, mutta vika voi olla myös minussa. Miehet sentään välillä lauloivat myös länsimaisella oopperatyylillä. Olisi muuten kiva päästä jossain kokeilemaan noita paikallisia soittimia. 

Tyytyväisinä jatkoimme matkaa bussipysäkille. Halusimme mennä Zaisan Memorial Hillin näköalapaikalle katsomaan auringonlaskua. Lonely Planetin mukaan bussi 7 menisi sinne. Odotimme neuvotulla pysäkillä pitkän tovin muiden bussien ajellessa ohi, kunnes 7 viimein tuli. Hyppäsimme kyytiin ja menimme muutaman pysäkinvälin eteenpäin. Hyppäsimme pian pois kyydistä, koska bussi lähti menemään ihan väärään suuntaan. Harmillisesti Ulan Batorissa bussien pysäkkiväli on tosi pitkä, eli jouduimme aika pitkälle harhaan ennen kuin pääsimme pois kyydistä. Tulimme toisella bussilla pari pysäkinväliä takaisinpäin ja sitten lähti turbokävelyvauhti päälle. Oli 40 min aikaa auringonlaskuun ja siinä ajassa piti kävellä reilu 2 km matka ja sitten vielä kiivetä portaat ylös kukkulalle. En ollut vielä tällä matkalla kertaakaan kävellyt niin reippaasti. 

Kun tulimme portaiden alapäähän, oli vajaa vartti aikaa auringonlaskuun. Lähdin harppomaan portaita ylös, mutta aika pian oli hidastettava tahtia, koska henkeä ahdisti melkoisesti. Ei voinut kuitenkaan luovuttaa, kun olin jo niin lähellä huippua. Buventoliakaan ei ehtinyt ottamaan ennen kuin vasta huipulla. Ehdimme juuri ja juuri ajoissa. Inhaloin Buventolia ja otin samaan aikaan kuvia, jotta saatiin auringonlasku ikuistettua. Sitten olikin aikaa hengähtää kunnolla. Sanoin S:lle, ettei ole mitään kiirettä palata takaisin alas. Mutta aika pitkään jo reissussa selvisin ilman hengenahdistusta, aiemmin kun on aika pystynyt hiljentämään vauhtia tai levähtämään, jos alkoi tuntua pahalta. Kun alkoi hämärtyä, kävelimme takaisin alas ja yritimme etsiä bussipysäkkiä. Karttaan merkityssä kohdassa sellaista ei ollut, mutta siinä seisoskeli ihmisiä ja joku bussikin siihen pysähtyi. Näimme tutun bussinumeron ja menimme kyytiin. Nyt jopa pääsimme suoraan oikeaan paikkaan. S:llä oli nälkä, joten menimme vielä Cafe Beneen iltapalalle (minä otin pähkinäsuklaavohvelin). Hostellilla viileä suihku ja oma sänky olivat paikallaan.