Perm

Saavuimme Perm 2 -juna-asemalle puolenpäivän jälkeen. Jälleen kerran hostellille oli useamman kilometrin matka, mutta koska nyt oli valoisaa ja meillä oli hyvin aikaa, ajattelimme ensin pysähtyä johonkin selvittämään, pääsisikö hostellille jollain julkisella kulkuneuvolla. Seurasimme ihmislaumaa pois asemalaiturilta ja kävelimme portaat alas. Paitsi että viimeisellä portaalla kenkäni tarttui johonkin kiinni, jonka seurauksena nilkka vääntyi ja menetin tasapainon. Ja kun oli n. 30 kg ylimääräistä painoa kantamusten muodossa, en pystynyt mitenkään estämään kaatumista. Polvet ottivat vastaan ja paljas iho raapiutui asfalttiin. Teki höpöä. Pääsin kuitekin omin avuin nousemaan ylös ja pystyin varaamaan painoa molemmille jaloille. Lähinnä nuo molemmissa polvissa ja oikeassa nilkassa olevat ihorikot kirvelivät. Kävelimme heti vieressä olevalle toiselle portaikolle istumaan ja arvioimaan tilannetta. Verta tuli jonkin verran, muttei mitenkään valtoimenaan. Vaikutti siltä, että selvisin suuremmitta vammoitta. 

Ei kuitenkaan tehnyt mieli jäädä seikkailemaan busseilla, joten taas oli edessä taksin metsästys. Tällä kertaa asemarakennuksen edessä oli useampikin taksi valmiina kuljettamaan reissussa rähjääntyneitö matkaajia. Menimme yhden taksisedän luokse ja sanoimme osoitteen. Hän tiesi osoitteen ja sanoi vievänsä meidät sinne. Hän myös katsoi polviani ja sanoi auts. Istuttuamme taksin takapenkille kuski näytti kännykästään vastaavanlaista sovellusta kuin se Nizhniy Novgorodin taksikuski. Hän näytti meille, kun laittoi mittarin pyörimään nollasta eteenpäin. Matkan aikana kaivelin laukusta nenäliinaa ja pyyhin sillä suurimmat verivanat pois jalasta. Ajattelin, että hostellilla sitten paremmin putsaisin haavat, kun olisi suihku ja omat haavanhoitotarvikkeet paremmin saatavilla.

Kuski löysi oikean osoitteen, mutta siellä oli vain tavallinen kerrostalo eikä mitään kylttiä hostellista. Tiesin, että Venäjällä hostellit saattoivat usein olla "naamioituina" (ilmeisesti ehkä verojen välttämiseksi), joten en huolestunut asiasta. Ajattelin, että jos emmen löydä perille, niin voimme aina soittaa hostellin numeroon ja kysyä neuvoa. Kuski kävi vielä katsomassa talon takaa ja sanoi, ettei siellä ole mitään ja että ollaanko varmasti oikeassa paikassa. Sanoimme että jäämme sinne. Kuski näytti puhelimen sovelluksesta taksaksi 1000 ruplaa ja risat. Aikamoinen kiskurihinta taas, mutta minkäs sille mahtoi. Mittaria kuski oli kuitenkin mukamas käyttänyt.

Kun kuski lähti, jäimme palloilemaan talon edustalle. Kaivelin kännykästä sähköpostivahvistusta, mutta sielläkään ei ollut tarkempia ohjeita. Puhelimen asetuksissa kuitenkin näkyi hostellin wifi, joten olimme lähellä. Meinasimme jo soittaa sinne, mutta S painoi ovisummerin 0-painiketta, kun siinä yläpuolella oli ohje, joka käski tekemään niin. Yllätykseksemme ovi avautui ja kävelimme sisään. Siellä oli joku rouva, jolta kyselimme Hostel Kashemiria. Hän selitti venäjäksi, että se on toinen rappu talon toisella puolella. Kiersimme siis talon taakse ja siellähän se oikea sisäänkäynti sitten olikin (ihan kyltteineen).

Soitimme ovikelloa ja Natali-niminen nainen päästi meidät sisään. Hän ei juuri puhunut englantia, mutta saimme check-in -muodollisuudet hoidettua ongelmitta. Sitten Natali esitteli meille hostellin tilat (yhteiset suihkut ja vessat, yhteinen keittiö ja parveke) sekä meidän huoneemme, jossa oli 2 erillistä sänkyä ja kerrossänky. Hintaa tälle majoitukselle tuli yhteensä n. 20 € /yö. Sitten olikin ihana käydä suihkussa huuhtelemassa karjavaunun aromit pois ja puhdistamassa haavat. Minulla oli onneksi desifiointiainetta ja haavalappuja mukana, niin sain haavat puhdistettua ja suojattua. Jonkin verran turvotusta oli noussut asfalttiruven alle, mutta edelleen tilanne oli odotettua parempi. 

Virkistäytyneinä lähdimme tutkimaan kaupunkia ja etsimään ruokapaikkaa. Hostelli oli vähhän sivummalla, mutta ihan siinä vieressä oli onneksi apteekki, josta sain lisää haavalappuja. Apteekin myyjä ei puhunut englantia, mutta näytin hänelle polvessa olevaa haavalappuviritelmää, niin hän heti ymmärsi, mistä oli kyse. Ensin hän kaivoi esiin pieniä haavalappuja, mutta sitten näytin, että isompaa tarvitaan, niin sellaisiakin löytyi. Kävmme vieä viereisessä ruokakaupassa hakemassa juotavaa, ja sitten matka jatkui. Ruokapaikkojen suhteen ei näyttänyt lupaavalta, joten katsoimme kartasta, mikä olisi mahdollinen pääkatu ja suuntasimme sinne. Siellä olikin vähän enemmän tarjontaa, ja silmiimme osui siistinnäköinen italialaisravintola. Kävelimme sisään ja hämmästyin suuresti, kun siellä oleva tarjoilija puhu todella hyvää englatia (tässä vaiheessa reissua olemme oppineet jo turvautumaan osoitteluun ja yksittäisiin sanoihin). Kyseessä tosi olikin vähän fiinimpi paikka ja hintatasokin oli sen mukainen. Ruoka oli kyllä erinomaista ja nälkäkin lähti.

Pemissä on merkittyjä kävelyreittejä, joiden varrella on paikallisia nähtävyyksiä. Näistä merkittävin on ns. Vihreä linja, eli maahan on oikeasti pirretty vihreä viiva, jota voi seurata. Sen varrella olevien "kohteiden" edessä oli kytit, joissa selitettiin kohteen taustoja sekä englanniksi että venjäksi. Aina välillä ossuimme vihreän lijnan varrelle, vaikkemme varsinaisesti seuranneetkaan sitä. Sen sijaan kävelimme kohti Kama-jokea. Löysimme reitin sen rannalle, ja kävelimme sen varrella. Olimme ajatelleet mennä jokiristeilylle, ja jonkin ajan kuluttua näimmekin jonkinnäköisiä paatteja. Yksi niistä oli sen näköinen, että sillä olisi päässyt sopivanlaiselle risteilylle. Menimme lippuluukulle ja näimme, että parin minuutin päästä olisi juuri yksi 1,5 tunnin risteily lähdössä. Laiva oli kuitenkin täyden näköinen emmekä jaksaneet jäädä odottamaan 2 tuntia myöhemmin lähtevää laivaa, joten päätimme tulla takaisin seuraavana aamuna. Katsoimme, että ensimmäinen risteily lähtisi klo 11, joten tähtäisimme siihen. 

Lähdimme kävelmään takaisin keskustaa kohti ja kävimme paikallisessa kauppakeskuksessa tutustumassa tarjontaan. Pian kuitenkin olimme levon tarpeessa ja raahauduimme takaisin hostellille. Emme jaksaneet illalla enää lähteä etsimään mitään isompaa syötävää, koska ei ollut kauhea nälkäkään. Sen sijaan nautimme hostellin keittiössä keksejä ja Nutellaa. Vaikutti siltä, että hostellissa yöpyi joku muukin (mitä aluksi epäilimme), mutta heistä ei ollut minkäänlaista häiriötä. Natali istuskeli edelleen respassa yksinään. Hän oli jättänyt meidän oveemme englanniksi kirjoitetun lapun, jossa hän pahoitteli, ettei osannut englantia, mutta on hauska tutustua. Hän myös katsoi minua säälivästi, kun könkkösin ympäri hostellia kipeine polvineni, jotka muuten olivat kivasti turvonneet. Ihan kuin minulla olisi ollut kaksi polvilumpiota allekkain. Haavat sinänsä näyttivät jo siistimmiltä.

Seuraavana aamuna heräsimme taas lähes aikaisin, jotta ehdimme käydä suihkussa ja saada kaikki tavarat kasaan ennen jokiristeilyä. Rinkat saimme jättää säilöön lukolliseen siivouskomeroon, josta tyhjennettiin muuta tavaraa pois niiden tieltä. Lähdimme kävelemään kohti rantaa ja pysähdyimme matkan varrella kahvilaan, jossa myytiin kaikennäköisiä sekä makeita että suolaisia piiraita. Englantia ei puhuttu, mutta S osasi tilata meille teetä, kahvia ja haluamamme piirakkapalat. Oma satsini, jossa oli peruna-kanapiirakkaa ja kuppi teetä, kustansi n. 1,5 €. Isompaa piiraspalaa en olisikaan jaksanut edes syödä. 

Jatkoimme matkaa Kaman rannalle ja saavuimme risteilyn lippuluukulle noin puoli yhdeltätoista. Nyt aikataulu olikin muuttunut, seuraava risteily lähtisikin klo 12 ja ensimmäinen oli lähtenyt jo klo 10. Päätimme, että menemme klo 12, sillä ehtsimme siihenkin juuri ja juuri, lounastamisen kanssa tulisi sitten vain tiukka aikataulu. Odotellessamme kävelimme taas joenvartta pitkin ja yritimme metsästää jätskipaikkaa, mutta kaikki myyntikojut olivat vielä kiinni. Kun lähestyimme laivan lähtöpaikkaa. Reilu puoli tuntia ennen risteilyn lähtöä, siinä parveili iso lauma lapsia. Mietin, että eivätkai he kaikki ole tulossa risteilylle, mutta onneksi he kävelivät ohi. Kuitenkin kun laiva lähestyi satamaa, kaikki nuo yli 100 lasta opettajineen rynnistivät rykelmäksi portin taakse eikä meillä muilla ollut mitään mahdollisuuksia päästä laivaan ennen heitä.

Täytyy kyllä sanoa, että vaikka lapsista pidänkin, oli tuossa huumori kaukana. En muista milloin viimeksi olisin törmännyt niin huonokäytöksisiin lapsiin ja isossa laumassa tyhmyys tunnetusti tiivistyy. Laivaan pääsyä odotellessa lapset tappelivat, löivät toisiaan (ja minuakin), astuivat varpailleni, tönivät ja runnoivat. Opettajilla ei ollut mitään auktoriteettia eikä heitä tuntunut oikein kiinnostavankaan, mitä lapset puuhaavat. Kun he olivat rynnistäneet laivaan, me muut pääsimme viimein kyytiin ja onneksi saimme vielä istumapaikat yläkannelta, joka oli ulkona. Tai en tietä, oliko se onni, koska suurin osa lapsistakin oli siellä. Ilmeisesti Venäjällä on tapana ruokkia lokkeja, sillä niin lapsilla kuin aikuisillakin oli mukana isoja leivänkannikoita, joista he mursivat palasia ja heittivät niitä veteen. Sen seurauksena laivaa ympäröi koko matkan ajan iso lokkiparvi, ja osa lokeista lensi muuten todella läheltä ihmisiä. Leivänmurusia päätyi myös muualle kuin veteen, mm. S:n päähän, kun yksi rouva tyhjensi pussiaa niin, että tuuli kuljetti muruset laivat sisälle eikä sieltä ulos. Ja juuri kuin ajattelimme, että kaikki leivät ovat loppuneet, niitä löytyi jostain lisää ja koko rumba alkoi uudelleen. 

Eikä tässä vielä kaikki. Koko 1,5 tunnin ajan kirkuvien lapsien lisäksi laivassa jytäsi venäläinen poppi, jonka tahdissa jossain vaiheessa niin lapset kuin aikuisetkin tanssivat kannen keskellä. Siellä oli tanssirinkikin. Risteilyn alussa vitsailin, että tuleekohan tänne tankotanssijoita, kun keskelllä yläkantta oli kaksi tankoa. No, lapsethan sitten keksivät, että niissä tangoissa on hyvä temppuilla. Aika taitavia osa olikin liikkeissään, vaikka välillä kenkä kopsahti jonkun toisen päähän. Totesimme S:n kanssa, että ei ihan tullut sitä rauhallista jokiristeilyä, jota ajateltiin, mutta ainakin saimme kokea taas venäläistä (luokkaretki)kulttuuria. Maisemat olivat hienot, ja loppuvaiheessa alkoi jo vähän naurattaa koko diskotouhu, kun kaikki lauloivat mukana jonkin paikaillisen pop-laulun kertosäettä.

Oli kyllä mukava myös päästä pois laivasta, kun saattoi viimein kuulla omat ajatuksensa. Lapset kyllä meinasivat jyrätä meidät alleen, kun olimme poistumassa laivasta. Meillä alkoi jo olla kiire, joten päätimme mennä lounaalle sinne samaan kahvilaan, josta olimme ostaneet aamupalaa. Siellä oli jonkin verran jonoa, eli ilmeisesti paikallisetkin käyttävät kahvilaa lounaspaikkana. Tilasimme perunamuusia ja lihapullan (sieltä siis tuli kummallekin yksi iso lihapulla), annokset lämmitettiin mikrossa ja koko helahoito kustansi n. 1,5 €. Hotkimme ruuat ja jatkoimme heti matkaa. Kävin apteekissa hakemassa lisää haavalappuja. Myyjä muisti minut edelliseltä päivältä ja kun osoitin polveani, hän kaivoi oikeankokoiset haavalaput esiin. Ruokakaupasta hamstrasimme evästä seuraavaa 38 tunnin junaetappia varten. 

Hostellilla pyysimme respan tyttöä (Natali ei ollut enää paikalla) tilaamaan meille taksin. Pian paikalle saapui joku mies tuomaan sinne tavaroita, ja tyttö sanoi, että siinä on taksi. Hän kirjoitti lapulle, että kyyti kustantaa 165 ruplaa.  Menimme miehen mukana ulos, ja hänellä tosiaan oli taksi siellä. Takakontissa oli jonkin verran tavaraa, joten rinkat laitettiin takapenkille. Juna-aseman edessä oli ruuhkaa, joten kuski jätti meidät vähän kauemmaksi, jotta ehtisimme junaan. S iski kuskille rahat kouraan ja kiitimme kyydistä. Perm jäi meille ehkä vähän vaisuksi kokemukseksi. Alunperin olimme ajattelleet, että olisimme menneet Perm 36 -leirille. Emme kuitenkaan tämän aikaikkunan puitteissa ehtineet siellä käydä omin neuvoin julkisia kulkuneivoja käyttäen ja ohjattu retki sinne olisi kustantanut vähintään 100 €, emmekä ihan niin palavasti siine halunneet. Olisihan Permissä ollut mielenkiintoisia museoitakin, mutta maanantaina ne olivat kiinni eikä tiistaina sitten jaksanut. Perm toimi kuitenkin hyvälä levähdyspaikkana matkan varrella, ja ainakin siellä oli halpaa.