Moskovasta Nizhniy Novgorodiin

Viimeisenä aamuna Moskovassa piti taas herätä aikaisin jo klo 8, että ehtisimme rauhassa pakata ja käydä sitten Leninin mausoleumissa ja Pyhän Vasilin katedraalissa. Rinkan uudelleenpakkaaminen oli aina vain haastavampaa, mutta kyllä ne tavarat loppujen lopuksi sinne edelleen mahtuivat. Jätimme rinkat hostellin lukolliseen matkatavarasäilytyshuoneeseen ja lähdimme Market Placen terassille aamupalalle. Sitten kävelimme taas Punaista toria kohti ihan hyvissä ajoin. Mutta kas kummaa, taas tori oli yleisöltä suljettu ja kadetit siellä seisoivat komeassa rivissä aivan kuten edellisenäkin päivänä. Päätimme siis taas käydä Gumissa metsästämässä sitä huumaavaa suklaan tuoksua, joka edellisenä päivänä oli hajureseptoreihimme kantautunut. Saimme vainun ja seurasimme tuoksua ympäri kauppakeskusta. Lopulta sen lähteeksi paljastui se sama ruokakauppa, jossa olimme jo eilen käyneet kiertelemässä. Vielä ei ollut nälkä, joten jätimme suklaaleivokset sillä kertaa väliin. Löysimme rakennuksen toisesta päästä Historical Toiletin, jonne oli kunnioitettava 150 ruplan käytimaksu. S käytti fasiliteettia hyväkseen ja totesi, että ihan siisti vessa oli kultaisine roskakoreineen. 

Koska tori oli edelleen suljettu, päätimme mennä kävelemään joen rantaan. Lopulta kuitenkin päädyimme kiertämään koko Kremlinin, sillä tänään sen edustalla oleva puistokin oli yleisölle auki. Kun kaarroimme kierroksen jälkeen takaisin torille, olivat aidat poissa ja se tulvi turistimassoja. Mausoleumin edessä ei ollut minkäänlaista jonoa ja siellä seissyt vartija vahvisti sen, mitä jo epäilimmekin: mausoleumi oli sinäkin päivänä poikkeuksellisesti suljettu. Tällä reissulla jäi siis valitettavasti balsamoitu Lenin näkemättä. Päätimme kuitenkin nyt edes käydä siinä Pyhän Vasilin katedraalissa torin laidalla. Jonoon siis taas, tosin tällä kertaa se oli harvinaisen lyhyt. 500 ruplan sisäänpääsmaksun pystyi maksamaan vain käteisellä, ja siihen sisältyi valokuvaamisoikeus ilman salamaa. Kirkko oli ennemminkin museo useine pikkuhuoneineen. Kierros alkoi alakerran kryptasta ja päättyi yläkerran pikkukappeleihin. Ikoneita riitti, ja niitähän ei tällä reissulla oltukaan vielä nähty.

Kirkkokierroksen jälkeen aloimme kaivata välipalaa ja istumapaikkaa. Kävelimme takaisin Gumiin ja sen Souvenir Shopista sain postimerkkejä korttien lähetystä varten. Mainittakoon, että siellä yksi jenkkipariskunta kyseli jonkun tuotteen hintaa ja avstaus oli 500 000 ruplaa eli 8 000 USD, eikä pariskunna mielestä tämä ollut mikään mahdoton hinta. Se jäi kuulematta, että mistä tuotteesta oli kyse. Näköjään matkamuistobudjetteja on ihan laidasta laitaan. Joka tapauksessa meillä oli siis nälkä. Päätimme mennä Gumin yläkerrassa olevaan Belgian Waffle Bar -kahvilaan. Olin ajatellut tilata nutellaletun, mutta työntekijä sanoi, että letut ovat loppu. Tarjolla oli siis frozen yogurthia vapaavalintaisella täytteellä, kelpasi toki sekin. Hengähdimme kahvilassa hetken aikaa. Päätimme sitten kävellä vielä kaupungilla jonkin aikaa, koska ei ollut vielä kiire palata hostellille. Päädyimme jossain vaiheessa myös melkein rakennustyömaalle, mutta kyllä löysimme sittan ihan kauppojakin, joissa kävimme silmäilemässä tarjontaa. 

Päädyimme lopulta takaisin hostellille ja levähdimme siellä tovin. Sitten oli aika taas etsiä ruokaa. Teki mieli pizzaa, ja ruokaa piti saada kohtuullisen nomeasti, joten päädyimme menemään uudelleen StandarDiin. Siellä saimme jälleen englantia puhuvan tarjoilijan, joka auttoi menun kääntämisessä. Saimme haluammamme pizzat tilattua ja melko nopeasti ne tulivatkin (ja tosi nopeasti katosivat parempiin suihin). Kylläisinä kävimme hostellilta hakemassa rinkat matkaan ja lähdimme metrolla juna-asemalle. Oikea asema löytyi helposti ja lähtevien junien listasta löytyi junamme numero, lähtöaika ja laituri. Meillä ei vain ollut aavistustakaan, että missä se laituri olisi. Asemarakennuksen sisään piti luonnollisesti mennä taas turvatarkastuksen läpi. Näimme sisällä viitan long distance trains, joten suunnistimme sen mukaan. Menimme liukuportaat alas. Siellä eräs mies kysyi meiltä jotain venäjäksi. Osasi hän englantiakin ja kysyi, että mihin olemme menossa. Hän sanoi, että olemme väärässä paikassa, juna lähtisi ykköslaiturilta yläkerrasta. Menimme siis takaisin yläkertaan, mutta löysimme sieltä vain paikallisjunien laiturit asemarakennuksen päästä. Haahuilimme ympäriinsä ja sitten sattumalta näimme aseman keskiosilla kyltin raiteelle yksi Moscow - Nizhniy Novgorod. 

Siellä oli odotusaula, mutta päätimme mennä ulos raittiiseen ilmaan. Junan lähtöön oli vielä reilusti aikaa. Laiturin alkupäässä näkyi juna, mutta laiturin tyhjässä osassa oli kylttejä siitä, mihin Nizhniy Novgorodiin menevien junien vaunut pysähtyisivät. Meillä oli paikat vaunissa yksi, joten kävelimme aivan. Laiturin etupäähän siihen kohdalle, mihin kyltti osoitti vaunun yksi pysähtyvän. Istuttuamme siinä jo puolisen tuntia ei edelleenkään muita ihmisiä näkynyt tulevan sinne päin laituria. Sen sijaan näimme ihmisiä menevän siihen laiturin alkupäässä olevaan junaan. Lopulta päätimme itsekin lähteä kävelemään siihen suuntaan ja se juna paljastuikin oikeaksi. 

Konduktööri tarkasti liput ja passit junaan mennessä ja ohajsi meidän oikeaan suuntaan. Juna olikin sisustukseltaan sellainen kuin pääkaupunkiseudun lähijunat: toisella puolella vaunua 2 penkkiä vierekkäin ja vastakkain, toisella puolella vaunua 3 penkkiä vierekkäin ja vastakkain. Meillä oli paikat 3 vierekkäisen penkin puolella. Kuulutuksen tulivat myös englanniksi ja yhdessä niistä sanottiin, että junassa on vain 2 vessaa. Vaikka tämäkin juna oli erittäin siisti, olin silti iloinen, että vatsatauti osui sille edelliselle junapätkälle 1 lk vaunussa. Tämä matka kuitenkin sujui mukavammin, kun ei tarvinnut koko aikaa pelätä, että laatta lentää. Vieressäni istuva venäläismies oli tosi kuuma, siis kirjaimellisesti, mikä vielä lisäsi hikoilun määrää entisestään ilmastoimattomassa junassa. Meidän edessä olevilla penkeillä istui nainen noin puolet matkasta. Kun hän jäi pois kyydistä eikä ketään tullut tilalle, saimme otettua mallia siitä vieressäni istuvasta miehestä ja nostimme jalat vastapäisille penkeille. 

Saavuimme Nizhniy Novgorodiin ajallaan klo 22:20. Hostellille oli matkaa eikä meitä todellakaan huvittanut lähteä kävelemään pimeässä vieraassa kaupungissa painavien rinkkojemme kanssa. Yritimme siis löytää taksia, mutta se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Oletin, että asemarakennuksen edusta olisi ollut täynnä palveluitaan tarjoavia taksikuskeja (niin kuin yleensä juna-asemien edessä), mutta näin ei suinkaan ollut. Näimme yhden taksinnäköisen auton, mutta se oli tyhjä eikä kuskia näkynyt lähettyvillä. Kävelimme jonkin matkaa eteenpäin ja näimme sitten kadun toisella puolella pari taksia, mutta kadun yli ei päässyt mistään ja se oli sen verran iso tie, ettei sitä uskaltanut lähteä ylittämään noin vain. Päätimme palata takaisin rautatieasemalle ja katsoa, olisiko siellä alikulkutunneli. 

Siinä vaiheessa sen aiemmin näkemämme taksin kuski oli saapunut paikalle ja kysyimme häneltä kyytiä hostellille. Minulla oli osoite ylhäällä kyrillisillä aakkosilla kirjoitettuna, kuski tiiraili sitä hetken ja totesi sitten että 500 ruplalla saamme kyydin. Arvasin heti, että se on kiskurihinta, mutta olimme väsyneitä eikä muitakaan kyytivaihtoehtoja ollut tarjolla, joten myönnyimme tähän (eipä tuokaan iso summa ollut). Menimme autoon istumaan, ja kuski rupesi soittelemaan jonnekin kyselläkseen, että missäköhän se antamani osoite on. Autossa ei saanut turvavöitä kiinni ja se oli muutenkin jo parhaat päivänsä nähnyt. Kuitenkin kun kuski oli saanut kaveriltaan ohjeet, hän vei meidät turvallisesti perille oikeaan osoitteeseen Joy Hoteliin. Rekisteröinnin ja check-inin yhteydessä varasimme seuraavalle aamulle aamiaisen klo 9 (á 200 ruplaa). Saimme kahden hengen huoneen ihan respan vierestä ja sen leveät sängyt tuntuivat luksukselta juna-matkan jälkeen. Kyllä kelpasi nukkua.