Kummivierailu Longdessa

Minulla on jo useamman vuoden ajan ollut "kummilapsi"/sponsorilapsi Plan Internationalin kautta. Järjestö valikoitui sillä perusteella, että heidän kauttaan oli mahdollisuus sponsoroida lasta juuri Kiinassa. Vaikka oikeasti lahjoittamani rahat eivät mene ainoastaan tälle yhdelle lapselle vaan auttavat koko kylää. Olemme kummityttöni kanssa olleet kirjeenvaihdossa puolin ja toisin vuosien varrella ja aina vuosittain Plan lähettää ns. vuosiraportin, jossa kerrotaan, mitä avustuksilla on saatu aikaan. Nyt kun olin suunnittelemassa uutta Kiinan reissua, halusin tietenkin käydä vierailemassa kummityttöni kotikylässä ja tapaamassa häntä ja hänen perhettään. Sain viimeiseen asti jännittää, että onnistuuko vierailu, sillä jo reissuun lähdettyäni tuli tieto, että Kiinan viranomaismenettelyt olivat muuttuneet ja Kiinan paikallisosasto joutui hakemaan kaikki luvat uudestaan. Onneksi prosessi ei kestänyt ikuisuuksia ja he pystyivät ottamaan minut vastaan. 

Minulle oli etukäteen ilmoitettu ohjelma: Ensimmäisenä päivänä vuokraamani autokuski ja Planin kenttätyöntekijä tulisivat hakemaan minut Lanzhousta ja veisivät minut Longdehen hotelliini. Seuraavana päivänä tutustuisin Planin kenttätoimistoon ja sitten vierailisin kylässä. Kolmantena päivänä minut saatettaisiin bussipysäkille, jotta pääsisin jatkamaan matkaa Xi'aniin. Suunnitelman mukaan kuski ja Planin englannintaitoinen kenttätyöntekijä tulivat hakemaan minut Lanzhousta. Kävi ilmi, että kenttätyöntekijä oli kanssani samanikäinen. Hän kertoi, että valmistui yliopistosta 3 vuotta sitten eikä ole sen jälkeen puhunut englantia ollenkaan, koska pienellä paikkakunnalla siihen ei oikein ole mahdollisuuksia. Hän oli siis siitäkin syystä iloinen, että tulin kummivierailulle, vaikka valittelikin huonoa kielitaitoaan (joka yleiseen kiinalaiseen tasoon nähden oli erinomainen).

Päästyämme perille Longdehen, menimme hotellille ja kenttätyöntekijä hoiti kaikki hotelliin sisäänkirjautumismuodollisuudet ym. Illemmalla kävimme Planin toimistossa kuulemassa paikallisesta toiminnasta ja Ningxiasta. Kuvia otettiin jälleen kerran ihan riittävästi. Kun muut kenttätyöntekijät saapuivat toimistolle, tapasin vielä toisenkin minun ikäiseni naisen. Hän sitten vei minut syömään pieneen ravintolaan, jossa jääkaapista valittiin lautaselle vihannekset, tofut ja lihat. Kokki keitti ne kypsiksi ja toi meille molemmille pienissä kulhoissa chilikastiketta, johon ruoka dipattiin. Sitten lähdimme vielä kiertämään kaupunkia. Ensin menimme alueelle, jossa oli vanhaan tapaan rakennettuja taloja. Siellä tapasimme myös tämän uuden kaverini mummin ja serkkuja. Sitten menimme kaupungin toisella laidalla olevan kauniisti valaistun joen varrelle. Kaveri saattoi minut hotellille ja pääsin nukkumaan ja potemaan alkavaa flunssaa.

 

 

 

Varsinaisena kummivierailupäivänä kävin aamulla hotellin aamiaisella. Minä ja kaksi kenttätyöntekijää lähdimme klo 9 ajamaan kummilapseni kylään. Tapasimme siellä vielä vapaaehtoistyöntekijän, joka ohjasi meidät oikeaan taloon. Siellä koko perhe odotti innoissaan vierailuani. Pöytä oli täynnä hedelmiä ja muuta syötävää, ja kummityttöni antoi niitä minulle tasaista tahtia. Tulkkina toimineen kenttätyöntekijän avulla pystyimme kommunikoimaan kummilapsen kanssa hyvin. Hän näytti minulle kaikki kirjeet, jotka olin hänelle lähettänyt. Puhelimien kamerat räpsyivät jatkuvasti, ja olin monille kyläläisille (mukaanlukien kummilapseni) ensimmäinen ulkomaalainen, jonka he näkivät. Kummilapseni sisaruksineen veivät minut myös katsomaan hänen kouluaan. Sitten vaihdoimme lahjoja. Kummilapseni isoäiti oli tehnyt itse kengänpohjallisia koko perheelleni. Minä puolestani annoin kiinankielisen Suomesta kertovan kirjan, joka oli suuri hitti. Kummilapselleni annoin myös muumi-tarroja ja itsetehdyt villasukat. 

 

Puolenpäivän aikaan söimme yhdessä lounasta, ja suurin osa Planin kenttätyöntekijöistä liittyi seuraamme. Perhe oli valmistanut hirveän määrän ruokaa, ja yritin parhaani mukaan jaksaa maistaa kaikkea. Vielä ruuan jälkeenkin syötävää tuotiin lisää, enkä millään pystynyt syömään annoksia loppuun asti. Kahden aikaan oli aika hyvästellä. Kummilapseni kysyi, että milloin tulen taas käymään. Lupasin, että tulen taas sitten kuin seuraavan kerran tulen Kiinaan. Kävimme sitten vielä kahden kenttätyöntekijän kanssa katsomassa paikallista lasten koulutuskeskusta (?), jonne lapset voivat ilmeisesti kokoontua koulun jälkeen ja kesälomille, ja Plan on lahjoittanut sinne kaikenlaisia leikki- ja opetusvälineitä.

 

Illalla minut kutsuttiin vielä Planin porukan mukaan syömään paikallista erikoisuutta, possu-hotpotia. Istuimme ravintolassa pöydän ääressä ja tunnelma oli iloinen. Kaikki alkoivat olla täynnä, mutta ruokaa oli vielä jäljellä. Pomot saivat idean, että arvomme noppien avulla, kuka joutuu syömään loput. Joku kävi hakemassa nopat. Joku annosteli kulhoon annoksen ja kaksi muuta heitti noppia. Häviäjä joutui syömään kulhossa olevan annoksen, mutta sai antaan nopat seuraavalle uhrille. Homma jatkui, kunnes olimme saaneet kaiken syötyä. 

Ruuan jälkeen kävimme vielä puistossa kävelyllä sen uuden kaverini kanssa. Sielläkin oli kauniita valoja ja ihmisillä näytti olevan mukavaa. Matkan varrella haimme kaverin siskon kosmetiikkaliikkestä kasvonaamioita sekä kävimme kaverin kotona hakemassa hänen minulle ostamansa lahjan. Hyvästelimme toisemme hotellini pihalla. Menin pakkaamaan tavarani ja sitten nukkumaan. Seuraavana aamuna menimme kenttätyöntekijän kanssa yhdessä taksilla bussiasemalle. Hän auttoi minua ostamaan lipun ja varmisti, että menen oikeaan bussiin. Lipussa oli paikkanumeri, mutta kenttätyöntekijä sanoi, että voin istua mihin vaan. Kuitenkin bussin täyttyessä joku tuli valittamaan, että olin hänen paikallaan, joten siirryin numeroni mukaiselle paikalle. Bussi kerteli ja kaarteli pikkukylien poikki, mutta onneksi oli ilmastointi. Reilu 7 tuntia myöhemmin olimme viimein perillä Xi'anissa.

Tiibetistä Lanzhouhun

Koska junani lähti vasta iltapäivällä, nukuin yhdeksään asti kuitaten viikon univelkoja. Sitten piti välillä käydä aamiaisella ennen kuin lepäsin lisää. Tavarat piti myös laittaa kasaan, mikä oli oma operaationsa. Kävin sitten vielä ruokakaupassa (isossa sellaisessa) ostamassa eväitä junamatkalle. Phurbu oli sanonut, että klo 14 joku toinen opas tulisi hakemaan minut juna-asemalle. Varttia vaille menin respaan palauttamaan avaimen ja menin sitten istumaan aulan sohville. Huomasin, että siinä vieressä oli kaksi turistimiestä paikallisen oppaansa kanssa. Kun olin istunut siinä jonkin aikaa, tämä opas kysyi, että olenko menossa juna-asemalle. Vastastin myöntävästi, ja hän sanoi että Phurbu oli pyytänyt häntä ottamaan minut kyytiin. Rinkkani paino aiheutti taas ihmetystä, kun tämä opas ja toinen niistä turostimiehistä yhdessä vaivoin saivat rinkan kannettua auton etupenkille. Ahtauduimme miehien kanssa taakse, ja opas ajoi meidät asemalle.

Siellä katsottiin ensin liput. Sitten tavarat läpivalaistiin ja vartija kopeloi. Sitten katsottiin lippu ja passi vielä kertaalleen. Odotusaula oli yläkerrassa, ja suurin osa penkeistä oli varattu. Päätin istua lattialle lähelle sitä kohtaa, jonne arvelin jonon muodostuvan. Tämä oli hyvä ratkaisu, sillä pikku hiljaa siihen alkoi kerääntyä ihmisiä enemmänkin. Kun junan lähtöaika läheni, vartija kävi poistamassa "turvanauhat", mutta ihmisiä ei vielä päästetty laiturille, tasan puoli tuntia ennen junan lähtöä vartijat antoivat luvan mennä laiturille. Voi sitä rynnimisen määrää! Helsingin hullut päivät jäävät kirkkaasti kakkoseksi. Minäkin kyllä yritin päästä mahdollisimman pian junaan, sillä halusin saada rinkkani säilöön matkan ajaksi.

Nyt minulla oli paikka kakkosluokan vaunussa yläpunkassa. Olin onneksi hytistämme ensimmäisenä paikalla, joten sain laitettua rinkkani ylhäällä olevaan säilytystilaan. Tämä hytti oli hyvin modernin oloinen. Kaikilla oli omat tv-näytöt (kuvaa en sikhen kyllä missään vaiheessa laittanut) ja omat happipisteet. Myös vaunun vessat olivat erittäin siistit ja modernit (sekä pönttövessa että reikävessa). Hyttikaverina oli kiinalainen pariskunta ja vaimon sisar. Juna lähti liikkeelle ja konduktööri kävi vaihtamassa liput muoviläpyskään. Joku tyyppi kävi tuomassa kiinankielisiä lomakkeita täytettäväksi. Hetken päästä konduntööri tuli hakemaan niitä lappuja. Yritin selittää, etten osannut täyttää sitä. konduktööri ei osannut englantia, mutta viittoili, että joku lappu pitäisi antaa. Arvelin, että hän kaipasi jälleen Tibet Permitiä ja oikeassa olin.

Matka sujui paljon mukavammin kuin tulomatka Tiibetiin karjavaunussa. Olo oli koko ajan hyvä. Tunsin, kuinka happipisteestä virtasi ilmaa sisään. Ja yöllä sain nukuttua paremmin kuin koko Tiibetissä olon aikana. Junan piti olla perillä Lanzhoussa n. 24 tuntia lähdön jälkeen. 45 min ennen oletettua saapumisaikaa konduktööri tuli palauttamaan lippuani ja yritti selittää jotain kiinaksi. En ymmärtänyt, mutta näin jälkikäteen ajateltuna hän varmaan sanoi, että seuraava pysäkki olisi minun. Puhelimen sijaintipalvelut eivät toimineet, joten en oikeasti ollut varma, että missä olin. Kerrostaloja näkyi ilkunasta, mutta kaikki kyltit olivat pelkästään kiinalaisilla kirjaimilla. Onneksi sitten alkoi näkyä myös tutunnäköistä tekstiä ja asemalle saavuttaessa luki englanniksikin Lanzhou Railway Station.

Jäin pois junan kyydistä ja kävelin muiden perässä asemarakennuksen ulkopuolelle. Olin varannut majoituksen Lanzhou Ferry Hostelista yhdeksi yöksi. Kartasta näin, että sinne oli n. 1,5 km matkaa juna-asemalta, ja koska keli oli suotuisa, päätin kävellä perille. Rinkan kanssa kävellessä matka kyllä tuntui vähintään tuplasti pidemmältä. Kun saavuin kartan osoittamaan paikkaa, olin umpikujassa. Kiersin korttelin ympäri toiselle puolelle, mutta edelleenkään mitään hostellin näköistä ei näkynyt missään. Yritin ohikulkijalta kysyä puhelimesta vilauttamani kiinaksi kirjoitetun osoitteen kanssa, että missä kyseinen paikka on, mutta hän ei osannut auttaa. Palloilin eksyneen näköisenä ympäriinsä ja yritin katsoa, olisiko jossain sen näköistä paikkaa, että siellä olisi wifi. 

Noin tunnin kuluttua siitä kun olin lähtenyt juna-asemalta päätin sitten soittaa hostelliin ja kysyä neuvoa. Silloin kuitenkin vastaantuleva mies kysyi minulta englanniksi, että olenko menossa Ferry Hosteliin. Hän sanoi olevansa paikan omistaja, ja oli viemässä paria muuta vierasta hierontaan. Hän näytti minulle oikean suunnan ja sanoi, että pyytää isäänsä tulemaan minua vastaan. Kävelin takaisin sinne, missä olin jo pyörinyt, ja sieltä löytyikin sitten kulman takaa vielä yksi kuja, joka johti sisäpihalle. Siellä kulmassa omistajan isä odotti minua. Ovessa ei kyllä ollut minkäänlaisia englanninkielisiä (eikä ehkä kiinalaisiakaan) kylttejä hostellista. Oli ainoastaan pieni ovikello, jossa luki Ferry. Menimme sisään ja isä käski minut istumaan pöydän ääreen. Hän ei osannut englantia, mutta kyseli minulta kysymyksiä mm. kotimaastani ja matkasuunnitelmistani puhelimen käännössovelluksen avulla. Hän myös tarjosi minulle teetä ja vesimelonia. Kun omistaja tuli paikalle, sain hoidettua sisäänkirjautumisen ja pääsin 4 naisen dormiin lepäämään.

Omistaja kysyi, että oliko minulla illaksi suunnitelmia. Hän sanoi, että olisi lähdössä muutaman hostellivieraan kanssa KTV-paikkaan ja kysyi, että haluanko tulla mukaan. Minulla ei mitään ihmeellistä ollut suunnitteilla, joten  päätin lähteä mukaan. Lähdimme yhdessä hakemaan italialaista naista ja mahta taiwanilaista miestä hieronnasta. Matkan varrella törmäsimme kahteen saksalaiseen mieheen, jotka myös liittyivät seuraan. Yritimme saada taksia, mutta koska oli ruuhka-aika, kaikki olivat täynnä. Menimme siis bussilla muutaman pysäkinvälin eteenpäin ja pääsimme perille. Italialainen kertoi minulle, että olin valinnut hyvän illan tulla Lanzhouhun, koska pääsin vielä erityisen hienoon KTV-paikkaan.

Menimme sisään paikkaan, joka muistutti elokuvateatteria. Aulassa oli snakseja ja juomia myynnissä. Valitsimme kaikki itsellemme haluamamme juomat. Sitten meidät ohjattiin peremmälle pieneen huoneeseen, jossa oli ruokapöydät ja ennen kaikkea kaksi isoa TV-ruutua karaokea varten. Hostellin omistaja ei ollut tyytyväinen huoneeseen, vaan halusi meille isomman. Se järjestyi, ja siirryimme sinne. Aluksi tilattiin valtava määrä ruokaa (tai siis joku muu tilasi meille kaikille, minä vain sanoin, että kaikki käy). Sitten joku rohkeni aloittaa karaoken. Mikki kiersi kaikilla halukkailla, mutta oli vähän hankala laulaa mukana, kun biisit ja sanat olivat kiinaksi. Onneksi valikoimassa oli myös englanninkielisiä lauluja, ja porukka innostui kovasti kun tartuin mikkiin. Seuraamme liittyi myöhemmin vielä kaksi kiinalaista naista sekä kiinalainen pariskunta. Silloin tilasimme vielä kaikille hotpotit. 

Laulu raikasi ja Adelen nyyhkybiisit sopivat aivan hyvin kiinalaisten klassikoiden väliin. Muut kehuivat vuolaasti lauluääntäni, vaikkei se missään nimessä parhaimmillaan ollut. Kuulemma minun pitäisi mennä laulutunneille ja ruveta laulajaksi. Paljastin kyllä salaisuuden, että olen ehkä muutaman laulutunnin elämäni aikana ottanut ;). Maksimiaika 4 tuntia kului kuin siivillä, ja sitten meidät ajettiin paikasta ulos. Menimme takseilla takaisin hostellille ja siellä maksoimme omistajalle osuutemme illan kuluista (70 yuania eli 10 €). Pidin KTV:stä konseptina paljon enemmän kuin perinteisestä karaokesta: sai olla omalla porukalla, ruokaa oli paljon ja pääsi laulamaan aina silloin kuin halusi ilman että piti odottaa ikuisuus omaa vuoroaan. Toki KTV:kin vaatii kivan porukan. 

Retki Everest Base Campiin

Aamulla piti herätä tosi aikaisin, koska lähtö oli jo klo 8. Ei auttanut muu kuin mennä silmät ristissä aamupalalle ja sitten viimeistellä pakkaamiset. Kävin vielä viime hetkellä ostamassa klinikasta uuden happipullon kaiken varalta.  Onneksi autossa sitten ehti nukkua lisää. Himalajalle meitä lähti enää 9: minä, kämppis, saksalainen mies, malesialaisperhe ja Singapore-arkkkitehdit (tai instagram-ryhmä, kuten aloin heitä myöhemmin kutsua). Ensin olimme ruuhkassa Lhasassa, mutta kun pääsimme viimein kaupunkialueen ulkopuolelle, alkoi maisema muuttua kilometri kilometriltä kauniimmaksi. Välillä piti pysähtyä tarkistuspisteisiin, joissa Phurbu vilautti Tibet Permitejämme jollekulle. Tarkempaan syyniin emme kuitenkaan joutuneet missään vaiheessa.

Jossain vaiheessa aloimme nousta vuoren rinnettä ylöspäin. Noin puolivälissä oli ensimmäinen näköalatasanne, jonne pysähdyimme nauttimaan maisemista. Siellä oli myös pieniä kilejä ja valtavia tiibetinmastiffeja, joiden kanssa olisi maksua vastaan saanut ottaa valokuvia. Jätin kuitenkin tällä kertaa väliin, mutta sain omistajien selän takana napattua muutaman kuvan itse eläimistä. Matka jatkui ylöspäin aina 4790 metriin Gampala Passiin, josta oli hieno näkymä Yamdrok Lakelle ja kaukana siintäviin lumihuippuisiin vuoriin. Laskeuduimme vuorelta alas järven rannalle 4400 metriin ja pääsimme katsomaan lähempää todella kirkasta vettä. 

Matka jatkui, ja seuraavaksi oli lounastauko. Pysähdyimme johonkin pienempään kylään, jossa oli hieman nuhjuisen oloinen ravintola (ja seinällä oli laatuluokitus B, mitä se sitten ikinä tarkoittikaan). Ruokahalua ei juuri ollut korkean ilmanalan vuoksi muutenkaan, mutta paistettu riisi upposi eikä riipulia tullut. Ravintolassa oli muuten miljoona kertaa nopeampi wifi kuin meidän Lhasan neljän tähden hotellissa. Kun kaikki olivat syöneet ja käyttäneet hyödykseen alkeellisia fasiliteetteja (tosin täällä sentään vessassa oli ovi ja vesisanko vetämistä varten), pääsimme jatkamaan matkaa. Seuraava pysähdys oli Korola Glacierin juurella. Pitkä päivä ja ohut ilma alkoivat ottaa voimille yhä enemmän ja enemmän, joten bussissa istuessa silmät painuivat kiinni ja maisemat jäivät taka-alalle.

Viimeisenä etappina oli Gyantsessa Palcho Monastery. Siellä olevassa 9-kerroksisessa rakennuksessa on 10 000 buddha-patsasta ja maalausta. Emme toki käyneet näitä kaikkia katsomassa, mutta ensimmäisen kerroksen kiersimme läpi. Phurbu sanoi, että koko rakennuksen ja buddhien rakentamiseen oli kulunut vain 3 vuotta. Kuulemma Tiibetissä on perinteisesti ollut tapana, että kun tehdään jotain, se tehdään isona projekina ja siihen satsataan paljon rahaa ja työvoimaa. Tämä on onni, sillä muuten ei Phurbun mielestä vielä tänä päivänäkään olisi saatu käännettyä buddhan opetuksia sanskriitista tiibetiksi. Luostarikierroksen jälkeen kaikki alkoivat olla väsyneitä. Ajoimme vielä 1,5 tuntia Shigatseen (3900 m), jossa jakaannuimme kahteen hotelliin (syy tähän jäi epäselväksi). Kämppis halusi heti lähteä valokuvaamaan. Minä olin niin nuutunut, että päätin jäädä hotellille. Ei edes tehnyt mieli syödä päivällistä. Viritin Game of Thronesin näkyviin ja nyt viimein onnistuin (vähän pätkissä) katsomaan maanantaina aloittamani jakson loppuun). 

Yöllä nukuin tosi huonosti. Väsytti kauheasti, mutta päätä särki, lihakset olivat kipeinä ja ajoittain hengittäminen oli edelleen vaikeaa enkä kerta kaikkiaan saanut unenpäästä kiinni. Ei Buranat ja Bufomixit auttaneet. Aamulla sitten luonnollisesti heräsin erittäin väsyneenä. Aamupalalla pakotin itseni syömään vähän hedelmiä ja leipää, vaikka ei yhtään tehnyt mieli. Kun pääsin bussiin, suljin samantien silmät ja yritin torkkua varmaan ensimmäiset 5 tuntia matkasta tuloksetta. Jouduimme ajamaan kiertotietä, koska varsinainen tie oli suljettu tietöiden vuoksi. Jossain vaiheessa piti nousta pois autosta näyttämään passeja ja pärstää viranomaisille, jotta saimme jatkaa matkaa eteenpäin. Pysähdyimme lounastauolle pikkukylään, jonka yhdessä ravintolassa jaoimme ison aterian. Oli pakko käydä vessassa, ja ilmeisesti kylän ainoa käytettävissä oleva vessa oli perinteinen kiinalainen: naisilla ja miehillä oli omat puolet, naisten puolella oli rivissä reikiä lattiassa ja välissä noin puolen metrin korkuiset väliseinät, hajukin oli melkoinen. Totesimme britti-malesialaisen lääkärin kanssa, että seuraavan kerran käymme mieluummin puskapissalla. Tämä vessa oli kadun toisella puolella huoltoaseman kupeessa. Ravintolan omistaja sanoi, ettei heidän puolella katua ole ollenkaan vessoja, koska talvella ne jäätyvät.

Matka jatkui ja aloimme viimein kavuta enemmän ylöspäin. Tsola Passin (4600 m) ja Gyatsola Passin (5248 m) ohitettuamme pääsimme Gawula Passiin (5189 m), josta oli panoramanäkymä Himalajalle. Everestin huippu oli valitettavasti pilven peitossa, mutta huikealta maisema näytti silti. Sitten piti laskeutua vuorelta alas ja sitten kavuta uudelleen ylös Everest Base Campia kohti. Koska Base Campissa ei kuulemma saa yöpyä, majoituimme siitä muutaman kilometrin päässä olevaan Rongpuk Monastery Guest Houseen (5000 m). Majapaikka oli simppeli, ryhmämme jakaantui kahteen huoneeseen (toinen miehille ja toinen naisille). Lämmitystä ei ollut, mutta täkkejä ja vilttejä oli useampi jokaiselle. Minulla oli onneksi villakerrasto, silkkimakuupussi, makuupussi, kevytuntuvatakki ja villasukat mukana, joten ei palellut. Ravintola oli ainoa paikka, jossa kamiinassa oli tuli, joten porukka kokoontui sinne. Join kupillisen teetä, mutta menin sitten melko pian huoneeseemme tankkaamaan lisähappea. Piti myös käydä vessassa, joka oli samaa tasoa kuin päivän lounaspaikassa (haju vaan oli vieläkin intensiivisempi). Suihkuja tai edes juoksevaa vettä ei luonnollisesti ollut. Sitten kaivauduin makuupussiini, suljin silmät ja uneksin nukkuvani.

Koska olin yön aikana saanut nukuttua ehkä pari tuntia ja pyörin aamuyöstä sängyssä hereillä, päätin suosiolla nousta ylös ennen auringonnousua. Menin ulos siinöä toivossa, että pilvet olisivat hävinneet, mutta turha toivo. Jäi siis auringonnousu Everestin takaa näkemättä. Ei ollut yhtään nälkä, joten jätin aamiaisen väliin (niin kuin kaikki muutkin ryhmäläisemme). Kukaan ei ollut juuri saanut nukuttua, ja kaikilla oli jonkinasteisia vuoristotaudin oireita. Klo 8 menimme kuitenkin kaikki bussin kyytiin ja ajoimme vähän matkaa eteenpäin parkkipaikalle. Sieltä sitten menimme Eco Bussilla Everest Base Campiin 5200 m korkeuteen. Everest oli pilvien takana piilossa, mikä tietysti harmitti meitä kovasti. Eipä sille kuitenkaan mitään voinut, joten palasimme Eco Bussilla takaisin parkkipaikalle. Siinä vaiheessa Everestin tyvi alkoi kuitenkin pilkottaa pilviverhon takaa, joten pyysimme Phurbulta, että voisimmeko jäädä hetkeksi aikaa odottelemaan. Tämä onnistui, ja odotus palkittiin. Lopulta huippukin paljastui, eikä Everestiä voinut muuta kuin ihailla. 

Sitten oli kuitenkin pakko jatkaa matkaa, koska Shigatseen oli vielä 9 tunnin ajomatka takaisin samaa reittiä. Uskoakseni me kaikki torkuimme suurimman osan matkasta. Pysähdyimme lounaalle samaan ravintolaan kuin edellisenäkin päivänä. Pyysimme, että voisimmeko tällä kertaa saada vähän vähemmän ruokaa, kun edellisellä kerralla sitä jäi sen verran paljon yli. Ilmeisesti tämä kuitenkin jäi "lost in translation", koska meille tuotiin entistä enemmän ruokaa. No, joka tapauksessa siitä jäi taas iso osa syömättä. Jätin vessan tällä kertaa väliin ja odotin seuraavaa mahdollisuutta puskapissaan. Kun viimein saavuimme Shigatseen, menin ensimmäisenä suihkuun ja olin siellä varmaan 20 min. Kun katsoin itseäni peilistä, järkytyin. Leuassa ja poskissa oli sinipunertavat jäljet ja näytti siltä, kuin minut olisi mukiloitu. Läikät eivät kutisseet tai olleet ihosta koholla. Päättelin, että sen täytyy olla allerginen ihoreaktio kuoritakistani, sillä jäljet olivat juuri takin kauluksen ha hupun reunojen kohdalla. Oudon näköisiä jäljet kuitenkin olivat, mutta minun iho-oirehistoriallani en ylläty enää mistään. Kämppis meni taas kuvaamaan ja minä nukkumaan, ja kerrankin oikeasti sain vähän nukuttuakin.

Aamulla kasvojen mukilointijäljet olivat onneksi hävinneet (hyvin epätyypillisen näköinen urtikaria?). Aamiaisen jälkeen menimme Shigatsen Tashilunpo Monasteryyn, ja taas oli stupia ja budhhia nähtävillä. Sitten lähdimme ajamaan takaisin Lhasaan Yalong valleytä pitkin Yalong Riverin vierellä. Matkanteko oli hidasta, koska nopeusrajoituksen olivat alhaiset (ja siellä oli oikeasti peltipoliiseja). Pysähdyimme lounaalle ravintolaan keskelle ei mitään. Tilasin peruna-jakkicurrya, jonka valmistuksessa kesti ikuisuus ja kun ruoka viimein saapui, annoksessani oli kuollut kärpänen. En jaksanut nirsoilla, koska halusin päästä jatkamaan matkaa. Kärpäsen jätin kuitenkin syömättä. Mainittakoon muuten tähän väliin, että monella tiibetiläisellä (ja kiinalaisella) taaperolla on housut, joissa haaraosa on kokonaan auki sitä varten, ettei tarvitse pitää vaippaa. Tämä tuli mieleen siitä, että ravintolan terassilla syödessämme yksi taapero kyykistyi terassin eteen ja väänsi tortut maahan. Vanhemmat tulivat kyllä sitten pyyhkimään puhtaaksi sekä lapsen pepun että kiveyksen. 

Pääsimme viimein jatkamaan matkaa ja illalla olimme taas Lhasassa. Netti toimi huoneessamme todella huonosti, joten tulin aulaan istumaan. Myös kämppis ja saksalainen mies liittyivät pian joukkoon. Minulla oli viimein ruokahalua, joten kun saksalainen kysyi, että lähtisimmekö kämppiksen kanssa hänen mukaansa Tibetan Home Kitchen -ravintolaan, lähdin mielelläni mukaan. Tämä ravintola on Tripadvisorissa ykkössijalla Lhasan ravintoloista, ja saksalainen oli käynyt siellä jo ensimmäisenä iltana Lhasassa. Paikka oli haasteellinen löytää, ja ilman saksalaista en olisi varmaan löytänyt sinne ollenkaan: piti mennä kaupan läpi sisäpihalle, sitten nousta portaat ylös ja vielä kulkea ravintolan keittiön läpi. Ja ravintola oli ihan kirjaimellisesti home kitchen, sillä se oli koti, jonka olohuoneeseen meidät ohjattiin istumaan. Valitsimme yhdessä listasta 4 annosta jaettavaksi, ja sitten odottelimme. Ruuan saapumisessa kesti pitkään, mikä varmaan johtui siitä, että ravintolassa oli paljon porukkaa. Kämppis kävi kärsimättömäksi ja päätti lähteä pois ennen ruuan saapumista, koska halusi päästä kuvaamaan. Se ei haitannut minua, meillä riitti saksalaisen kanssa puhuttavaa ja kun ruoka viimein saapui, söimme kaiken kahdestaan viimeistä murua myöten (jee, ruokahalu oli palannut). Palasimme takaisin hotellille 2,5 tuntia sieltä lähtemisen jälkeen. Sitten vielä iltamyöhään skypetin kotiin. Kun pääsin sänkyyn, sain heti nukahdettua ja nukuin ensimmäistä kertaa viikkoon koko yön.

Lhasa

Juna-asemalta poistuttaessa tarkastettiin passit. Paikalliset pääsivät läpi henkilökorttia vilauttamalla, mutta virkailija ohjasi minut odottamaan sivuun. Ohi käveli raskaana oleva paikallinen nainen, jolle virkalija antoi passini. Lähdin tietenkin seuraamaan naista, ja hän kävi kaikilla tarkastuspisteillä keräämässä passeja tai muiden maiden henkilökortteja. Sitten onneksi paikalle tuli virkapukuinen nainen, joka viittoi meitä mukaansa poliisien rakennukseen. Tibet Permitiä piti taas vilauttaa. Nainen skannasi passini ja pääsin jatkamaan matkaa. Tiibetin reissua varten olin ilmoittautunut mukaan 8 päivän ryhmäretkelle, koska Tiibetissä ainoastaan Lhasassa ja Shigatsessa ulkomaalaiset saavat liikkua ilman opasta ja niissäkin paikoissa turistinähtävyyksiin vaaditaan opas. Asema-aukion rajalla oppaamme Phurbu odotteli minua nimelläni varustetun lapun kanssa. Sain kaulaani valkoisen huivin, koska se on kuulemma Tiibetissä tapa tervehtiä. Kävelimme lyhyen matkan autolle, jossa kuski odotteli meitä.

Ajoimme kaupungin läpi keskustaan The Tibet Gang-gyan Lhasa Hoteliin. Phurbu hoiti check-in -muodollisuudet ja kertoi, että seuraavana aamuna tavattaisiiin ryhmän kansssa aulassa klo 9:30. Pääsin sitten lepäämään 2. kerroksessa olevaan 2 hengen huoneeseen, joka oli erittäin siisti ja ennen kaikkea kylpyhuone oli oikein hyvä. Kävin pitkässä suihkussa ja sitten nautin jokseenkin hitaasta wifistä parin päivän tauon jälkeen. Vuoristotaudin oireita oli edelleen, joten ei huvittanut lähteä mihinkään. Ajattelin kuitenkin, että olisi hyvä syödä jotain kunnollista parin päivän junaevästen jälkeen, joten lähdin kuitenkin kaupungille kävelemään. Lonely Planet suositteli Pentoc-ravintolaa, joten päätin etsiä sen. Oikea osoite löytyi, mutta ravintolaan mentiin sisään vähän epämääräisestä ovesta, ja sitten piti kävellä käytävää pitkin ja jyrkät portaat ylös. Sieltä kuitenkin löytyi englantia puhuva omistaja ja englanninkielinen menu. Valitsin jakkinuudeliannoksen ja jasmiiniteetä. Herkullinen ateria maksoi 20 yuania eli alle 3 €.

Kävelin takaisin hotellille lepäämään lisää. Illalla skypetin kotiin hotellin aulassa, koska siellä wifi toimi vähän nopeammin ja odottelin kämppistä saapuvaksi huoneeseeni. Tibet Vista -matkatoimiston yhteyshenkilö oli kysynyt minulta etukäteen, että ryhmässämme ainoa toinen yksinmatkustava olisi 55-vuotias yhdysvaltalainen mies, joten jos halusin säästää single room -lisämaksun, voisin olla hänen kämppiksensä. Minulla ei ollut mitään tätä vastaan, joten odottelin koko illan tätä mysteerimiestä saapuvaksi. Häntä ei kuitenkaan kuulunut, ja oli aika mennä nukkumaan. Sain nukuttua vähän paremmin kuin junassa, mutta Buranaa oli pakko otaan päänsäryn ja lihaskipujen takia.

Aamulla heräsin huoneestani edelleen yksin. Menin hotellin ravintolaan nauttimaan aamiaisbuffetista koko rahan edestä. Aulassa sitten tapasin muut ryhmäläiset: isä ja poika jenkkilästä, saksalainen nuori mies, 3 Singaporessa työskentelevää arkkitehtia (joista yksi oli alunperin Malesiasta). Kävimme hakemassa toisesta hotellista mukana vielä tällä hetkellä Jenkeissä asuvan pariskunnan ja heidän pienen poikansa. Sitten ajoimme hieman kaupungin ulkopuolella olevaan Drepung Monasteryyn. Kiertelimme siellä pari tuntia katsomassa mm. temppeleiden Buddha-patsaita. Luonnollisesti sisällä ei saanut ottaa ollenkaan kuvia. Phurbu kertoi meille paljon Tiibetin historiasta, kulttuurista ja ennen kaikkea buddhalaisuudesta, mikä oli mielenkiintoinen lisä luostarikierrokseen. Hän mm. kertoi, että munkiksi valmistuminen yliopistossa kestää monta vuotta, ja he saavuttavat suoraan tohtorin arvoa vastaavan koulutustason. Nämä "tohtorimunkit" käyttävät punaisen kaavun lisäksi myös keltaista. Tietenkin kuulimme tarinoita myös Dalai Lamasta, vaikka tästä poliittisesti arveluttavasta aiheesta turistien ei pitäisi ollenkaan keskustella. Näimme monia entisten Dalai Lamojen kuvia. Nykyisestä Dalai Lamasta ei ollut kuvaa missään, sillä Phurbu sanoi, että jos pitää hallussaan nykyisen Dalai Laman kuvaa, siitä saa vähintää yhden vuoden vankeusrangaistuksen.

Ensimmäisen luostarikierroksen jälkeen menimme lounaalle kasvisruokaravintolaan ja jatkoimme sitten matkaa Sera Monasteryyn. Sieltä jäi erityisesti mieleen 3 hiekkamandalaa (joiden kuvaamisesta pyydettiin lisämaksu, siksi ei kuvia). Pääsimme myös seuraamaan munkkien väittelyä (debate). Siinä puolet munkeista istui maassa ja puolet seisoi. Seisovat munkit kyselivät istuvilta munkeilta kysymyksiä buddhan opetuksista ja istuvien munkkien piti yrittää vastata parhaansa mukaan. Seisovat munkit läimivät käsiään yhteen kovaäänisesti sillä aikaa kuin istuva munkki pohti vastaustaan. Phurbu sanoi, että läimiminen merkitsi sitä, että munkki on nyt kysynyt kysymyksensä ja olisi toisen vuoro vastata pikimmiten. Paikalla oli vain miesmunkkeja, ja koko luostari oli vain miehille. Phurbu sanoi, että nunniakin ja naisille tarkoitettuja luostareita toki on. Ja itse asiassa nunnilla on rankempaa kuin munkeilla, koska he joutuvat valoissaan sitoutumaan useampaan asiaan kuin munkit.

Palasimme hotellille jo joskus neljän jälkeen eli oli hyvin aikaa levätä. Olin yrittäyt jo aamulla katsoa Game of Thronesia, mutta wifi oli siihen liian hidas. Nyt se kuitenkin vaikutti toimivan nopeammin, joten kokeilin onneani. Ja kappas vain, sehän lähti pyörimään. Pystyin katsomaan jaksoa 20 min ajan, kunnes kuva jäätyi. Sitten jäätyi koko wifi, ja sitten vielä vpn, jota ilman Kiinassa ei voi tehdä netisssä mitään rajoitusten vuoksi. Yritin uudestaan sekä pädillä että puhelimelle, mutta uudelleenkäynnistyskään ei auttanut. Olisin halunnut käyttää illan suunnittelemalla reissuani eteenpäin, mutta se ei onnistunut ilman vpn:ää, koska esim. google ei toiminut. En pystynyt myöskään etsimään lentoja. Ainoastaan Whatsapp toimi. Lähdin jopa kaupungille kahvilaan eri wifin ääreen, mutta edelleenkään vpn ei toiminut. Ilmeisesti Game of Thrones oli sen verran rajua propagandaa, että katsottiin paremmaksi sulkea minut kokonaan ulkomaailman ulkopuolelle. 

Siinä vaiheessa olin ensimmäistä kertaa reissun aikana valmis lähtemään kotiin. Tai vähintäänkin suunnittelin ostavani lentolipun Hong Kongiin, jossa tiesin asioiden toimivan. Ei siinä siis mitään, jos wifi välillä temppuilee, jos siihen on varautunut. Luulin kuitenkin, että vpn on lopullisesti lakannut toimimasta enkä ollut varautunut siihen, että joutuisin olemaan kuukauden ilman googlea tai facebookia. Lisäksi vuoristotaudin oireet vaivasivat edelleen. Palasin takaisin hotellille ja päätin mennä nukkumaan. Sitten kuitenkin joku koputti ovelleni ja siellä oli se kämppikseni, joka oli myöhästynyt junasta ja siksi tullut päivän myöhässä. Hän kertoi olevasa sanitaatioinsinööri, joka oli puolisen vuotta sitten päättänyt jäädä eläkkeelle, koska sai kuulemma ihan yhtä paljon rahaa eläkkeellä kuin töissä ollessaan. Hän oli sanonut vaimollensa, että jää eläkkeelle ja lähtee kiertämään Kiinaa. Vaimo voisi tulla mukaan tai jäädä kotiin. Vaimo oli sitten myös jääänyt eläkkeelle ja ollut osan aikaa kämppikseni mukana Kiinan kiertueella. Nyt vaimo oli ollut jo pidemmän aikaa Hong Kongissa sukulaisten luona. Kämppikseni kertoi kiertäneensä ympäri Kiinaa nyt jo melkein 5 kk ja vielä olisi pari viikkoa jäljellä. Hän on myös puoliammattilainen valokuvaaja ja näytti minulle ottamiaan kuvia reissultaan.

Aamulla piti herätä puoli yhdeksältä, että ehtisimme aamupalalle. Yllättäen vpn ja wifi toimivat jälleen kuin unelma, eli maltti oli tässäkin asiassa valttia. Myös vuoristotaudin oireet tuntuivat helpottaneen. Klo 11 tapasimme muut aulassa, ja mukaan oli liittynyt kämåppikseni lisäksi myös muita uusia jäseniä: lotoolainen nainen sekä malesialainen isä poikansa ja tyttärensä kanssa. Tytär kertoi asuneensa jo 9 vuotta Iso-Britanniassa ja olevansa myös lääkäri. Ajoimme lyhyen matkaa Potala Palacelle, joka on aiemmin toiminut Dalai Laman asuin- ja hallintopaikkana. Alueelle piti mennä turvatarkastuksen läpi, eikä omia vesipulloja saanut ottaa mukaan. Liput oli kirjoitettu kaikille omilla nimillä ja passin numerolla lippujen katukaupan estämiseksi. Valtio myös hallinnoi lippujen myyntiä, minkä vuoksi emme itse saaneet päättää ajankohtaa, jolloin menimme katsomaan palatsia. Liput ja passit katsottiin ennen palatsialueelle pääsyä. Koska oli vielä aikaa ennen sisäänpääsyaikaamme, kävimme ensin alhaalla pienessä museossa.

Reilu puoli tuntia ennen sisäänpääsyaikaamme saimme mennä uuteen lipuntarkastukseen, joka tehtiin tuplana. Sitten piti kiivetä kauhea määr portaita ylös, jolloin päänsärky ja hengitysvaikeudet palasivat saman tien. Toki maisematkin olivat hienot. Sisällä kiersimme hallinnollisissa ja uskonnollisissa tiloissa, joissa ei saanut ottaa valokuvia. Hienon näköistä siellä kuitenkin oli. Sisätiloissa sai Phurbun mukaan olla maksimissaan tunnin, ja ulostulon jälkeen Phurbun piti hakea leima, että kuinka kauan meidän ryhmämme oli siellä. Phurbu sanoi, että aikaa meni tasan tunti. Minä ja pari muuta ryhmstämme olimme kyllä vakuuttuneita, että aikaa meni vähän enemmän. 

Potala Palacen jälkeen menimme lounaalle Phurbun ehdottamaan ravintolaan, jossa kaikki tilasivat haluamansa aterian. Sitten menimme katsomaan aivan hotellimme lähellä olevaa Jokhang Templeä, jossa oli jälleen erilaisia buddha- ja Dalai Lama -patsaita. Pääsimme myös taas katsomaan munkkien väittelyä. Temppelin jälkeen kiersimme Barkhor Street -ostoskatua. Phurbu sanoi, että meillä olisi tervetuliaisillallinen klo 18:30. Menimme vielä hotellille virkistäytymään ennen sitä. 

Koska vuoristotaudin oireet eivät olleet juuri helpottaneet, päätin käydä hotellin alakerrassa olevalla "vuoristotautiklinikalla" testauttamassa happisaturaatioarvoni. Yllätyksekseni mittari näytti 77 % (verrokkina seurassani olleille oireileville malesialaissisaruksille mittari näytti 82 ja 85 %. Eivät ne siellä klinikalla näyttäneet olevan kovin huolissaan, joten mittarissa varmaan oli joku kalibrointivirhe. Pystyin kuitenkin normaalisti kävelemään klinikalle ja jaksoin puhua, joten saturaatiotaso ei missään nimesssä voinut olla oikeasti noin matala. No, koska olo oli huono, ostin kuitenkin kalliiseen 18 € hintaan pullollisen (kuulemma) hyvää happea, jota sitten menin nauttimaan nenäletkulla huoneeseeni. Pullon happi riitti noin vartiksi, mutta sillä olo kyllä kohentui huomattavasti.

Virkistäytyneenä lähdin joukon mukana tervetuloillalliselle hotellin läheiseen ravintolaan. Meille oli tarjolla paikallista, nepalilaista ja intialaista ruokaa. Ruokaa oli riittävästi ja se oli erittäin hyvää. Istuskelimme ravintolassa vielä tovin ruokailun jälkeen, kunnes kämppikseni alkoi kiirehtiä, että pitäisi päästä kuvaamaan auringonlaskua. Meistä useampi päätti lähteä mukaan, joten kävimme hotellilla hakemassa lämpimämpää vaatetta ja kuvausvälineet mukaan. Kävelimme noin vartin Potala Palacen edessä olevaan puistoon, jossa alkoi juuri silloin suihkulähde-valoshow. Seurasimme sitä jonkin aikaa, mutta sitten epäilyttävän näköinen tumma pilvi lähestyi. Kämppikseni halusi jäädä vielä kuvaamaan, mutta me muut lähdimme kävelemään takaisin hotellille. Juuri kun pääsimme perille, taivas repesi ja Esteri ja Ahteri pistivät parastaan. Myös Ukko murisi komeasti. Menimme hetkeksi porukalla kattoterassille katsomaan ukonilmaa. Kun palasin huoneeseen, kämppiskin tuli pian takaisin sateen vuoksi. Ennen nukkumaanmenoa piti pakata tavarat, sillä seuraavana päivänä lähtisimme road tripille kohti Himalajaa.