Ajelua aavikolla

Automatka alkaa

Olin varannut etukäteen vuokra-auton loppuloman ajaksi (4 päivää, kolmekin olisi periaatteessa riittänyt, mutta sapattina autoa ei olisi pysytnyt palauttamaan muualle kuin lentokentälle ja siinä olisi ollut omat kommervenkkinsä). Aamupalan jälkeen suuntasinkin siis Hertzin toimistolle, hostellilta oli sinne noin vartin kävelymatka. Virkailijan kanssa laitettiin ensin paperihommat kuntoon: tarvittiin passi, ajokortti ja luottokortti. Kuulemma myös vuokra-auto oli upgradettu parempaan luokkaan (todennäköisesti ne halvimman luokan autot oli kaikki varattuina). Sitten minut ohjattiin parkkihalliin, jossa menopelini Nissan Almera jo odotti. Toinen työntekijä näytti minulle, miten auto käynnistetään (Israelissa on kuulemma kaikissa autoissa varkauksien estämiseksi nelinumeroinen pin-koodi, joka on näppäiltävä ennen kuin auton voi käynnistää avaimella). Tarkistimme yhdessä auton kunnon (olemassaolevat naarmut olikin jo merkattu luovutussopimukseen, sitten vain nimet alle paperiin ja kaasu pohjaan. 

Ihan niin helposti se ei todellisuudessa mennyt. Ensin piti säätää navigaattori ja pähkäillä, että mitenkäs ne automaattivaihteiston kirjaimet taas menivätkään (olen viimeksi ajanut automaattia 2012 Australiassa lyhyellä Tasmanian roadtripillämme). Kyllä ne siitä muistuivat mieleen, sitten vielä autossa olevan usb-liitännän kautta Bohemian Rhapsody soimaan ja ei kun menoksi. Tosin ilmeisesti muiden autoilijoiden mielestä ajoin liian hitaasti kaupunkialueella, tööttäyksiä kuului aika ajoin (vaikkakin Israelissa se on enemmänkin ilmoitus, että hei tulen täältä, huomaa minut, kuin suomalaisittain raivopäinen mielenilmaus). Pääsin kuitenkin kolhuitta ulos kaupunkialueelta ja motarille. Siellä sitten pääsin kunnolla ajamisen makuun, vakionopeudensäädin päällä ja ilmastoinnin viilentäessä olisin voinut ajella vaikka koko päivän. 

Aavikolla

Päivän määränpäänä oli Arad, joka ei itse asiassa edes ole kovin kaukana Jerusalemista, mutta koska vuokra-autolla ei saanut ajaa Palestiinassa, menin maisemareittiä pitkin. Koska majapaikan check-in oli vasta iltapäivällä, päätin jatkaa matkaa Aradista eteenpäin Kuolleellemerelle. Matkan varrella oli välillä hyvinkin kapeaa ja mutkittelevaa tietä aavikon läpi, enkä kyllä uskaltanut ajaa 90 km/h näillä tieosuuksilla. Jossain vaiheessa perässäni oli yli 10 auton jono, mutta eipä heilläkään tuntunut olevan kiire ohittaa minua (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta). Kuolleellemerelle saapuessa melkein heti tuli vastaan hotellialue, jonka reunamilta löytyi yleinen uimaranta (tai ainakaan minua ei ajettu sieltä pois). Siellä oli muutamia turisteja ja hirveästi vapaita aurinkotuoleja. Yritin mennä yhdelle aurinkotuolille makaamaan, mutta heti paikallinen työntekijä tuli kysymään, että olenko takana olvan hotellin asiakas. Vastasin etten ole, ja hän sanoi, etten saa käyttää tuolia. Eipä siinä mitään, luottohuivini toimi jälleen oivallisena auringonottoalustana. Vesi oli ihan yhtä lämmintä kuin Jordaniankin puolella, mutta täällä oli hiekkaranta ja vesi oli paljon matalammalla. Jossain vaiheessa hiekkapohjan päällä oli isoja suolapalloja, siis vähän kuin suolasta tehtyjä sokeripaloja.

Kuollutmeri jälleen

Uimisen ja rentoutumisen jälkeen ajoin takaisin Aradiin. Olin varannut majoituksen kahdeksi yöksi Desert Bird Guesthousesta. Varauksen yhteydessä oli suositeltu, että ilmoittaisi etukäteen saapumisajankohdan, jotta joku olisi vastassa. En kuitenkaan ollut tehnyt näin, koska en tiennyt tarkkaa saapumisaikaa. Menin koputtelemaan ulko-ovea ja perheen nuori poika tuli avaamaan. Hän sanoi, että hänen äitinsä tulisi paikalle ehkä puolen tunnin kuluttua, mutta huoneeni on yläkerrassa ja voin mennä sinne. Sanoin, että voin hyvin odottaa pihalla riippumatossa varsinkin kun sain wifin käyttöön. Kun äiti saapui paikalle, hän esitteli minulle paikkoja ja näytti huoneeni. Olin varannut sängyn 6 hlö:n dormista, mutta kuulemma kukaan muu ei ollut ainakaan ennakkoon varannut majoitusta samaan huoneeseen. Huoneita oli yhteensä neljä, ja yhdessä muussa huoneessa oli yksi asukas. Sain valita itse sänkyni, joten valitsin sen, jonka vieressä oli pistorasia. Koko huoneessa oli vain kaksi pistorasiaa ja yksi lamppu, joten jos huone olisi ollut täynnä, olisi tullut ahdasta ja ehkä akkujenlatausongelmia. Nyt oli kuitenkin tosi luksusta, että sain vallata huoneen yksinäni. Lähdin illalla vielä katsastamaan etukäteen ajoreittiä Masadaan seuraavaa päivää varten, ja siinä samalla tuli ihailtua auringonlaskuakin. Sitten kävin vielä ruokakaupassa ostamassa vettä, iltapalaa ja eväitä. Koska nukuin pitkästä aikaa yksin, en tarvinnut edes korvatulppia :)

Desert Bird Guesthouse

Illansuussa aavikolla

Seuraavana aamuna heräsin silmät ristissä klo 4:30, jotta pääsisin katsomaan auringonnousua Masada-linnoituksen raunioilta. Aamutoimien jälkeen haukkasin vähän aamupalaa ja lähdin sitten ajamaan. Olin ehtinyt olla autossa ehkä minuutin, kun poliisi ajoi vierelleni ja vilkutti pysähtymään. Avasin ikkunan ja tervehdin. He kysyivät, onko kaikki kunnossa ja mistä maasta tulen. Vastauksiin tyytyväisinä he toivottivat hyvät aamunjatkot ja pääsin jatkamaan matkaa. Ajomatka mutkaista tietä aavikon läpi pimeässä oli aika jännittävää. Minulta matkaan Masadan länsiportille meni puoli tuntia (ohjeaika 20 min), ja Masadaa lähestyessä alkoi jo pikku hiljaa olla valoisampaa, vaikkei aurinko ollutkaan vielä noussut. Perillä portilla piti maksaa sisäänpääsymaksu. Parkkipaikalla oli pari henkilöautoa ja ehkä kolme bussia. Muutama muukin oli siis jaksanut herätä aamulla aikaisin. Jonossa sitten kävelimme Roman Path -reittiä ylös raunioille, minulta siihen meni n. 15 min. Otsalamppu oli mukana, mutta sitä ei tarvinnut. Jos olisin ajanut Masadan itäpuolelle, siellä olevaa Snake Trailia pitkin nousuun olisi mennyt 60-90 min. Sillä puolella on myös gondoli, mutta se aukeaa vasta pari tuntia auringonnousun jälkeen. Tämän pienen aamureippailun jälkeen asemoiduin Masadan itälaidalle ihailemaan, kun aurinko nousi Jordanian kukkuloiden takaa Kuolleenmeren ylle. 

Roman Path

Sieltä se nousee

Hienon auringonnousun jälkeen lähdin kiertämään Masadan raunioita. Sieltä löytyi monta mielenkiintoista paikkaa, eivätkä ympäröivät maisematkaan pöllömpiä olleet. Kun olin kierrellyt tarpeeksi, kävelin alas autolle samaa polkua pitki ja ajoin takaisin Aradiin. Sitten piti ottaa pienet päikkäri riippumatossa ennen kuin jaksoin jatkaa matkaa. 

Masada

Masada

Loppupäivän ohjelmaksi olin suunnitellut kävelyä/vaellusta Ein Gedi -luonnonsuojelualueella. Sinne oli noin tunnin ajomatka Aradista. Kun saavuin perille, parkkipaikka oli tupaten täynnä autoja. Lippuluukulla piti maksaa sisäänpääsymaksu ja sitten pääsin reitille. Alkoi olla jo aika kuuma (+33 C) ja hikeä pukkasi. Reitin alkupää oli täynnä kirkuvia ja huutavia koululaisryhmiä, ja vaikka kovasti lapsista pidänkin, odotin vain innolla pääseväni kauemmaksi noista riiviöistä. Lapset (ja aikuisetkin) vilvoittelivat reitin varrella olevissa lähteissä ja vesiputouksissa, ja siitä niitä (riemun)kiljahduksia seurasi koko alueen täydeltä. Helppo reitti päätyi "salaiselle" vesiputoukselle, joka oli isompi kuin muut putoukset matkan varrella. Siinä ei kuitenkaan saanut käydä suihkussa, se ei toki estänyt lapsia hyppimästä sen alla olevassa vesilammikossa.

Ein Gedi

Koska halusin päästä rauhallisempaan paikkaan ja nähdä vielä enemmän maisemia, päätin vielä jatkaa ylemmälle reitille. Teoriassa tämä oli hyvä ajatus, mutta käytännössä erittäin huono. Oli kauhean kuuma jo valmiiksi, ja sitten kun lähdin nousemaan jyrkähköä rinnettä ylös, olin ihan märkänä hiestä ja syke hakkasi 170:ssä (Fitbitin mukaan). Jossain vaiheessa alkoi hengitys mennä huonoksi ja piti ottaa loudaus avaavaa lääkettä obstruktion laukaisemiseksi. Kun siitä selvisin, sain vielä kummallisen allergisen (?) reaktion, joka onneksi meni myös ohi ilman adrenaliinia. Ohikulkijat pysähtyivät auttamaan ja seuraamaan tilannetta. Jouduin makoileman puolisen tuntia varjoisassa paikassa, sitten pystyin jatkamaan matkaa. Siitä ei ollut enää pitkä matka sellaiselle lähteelle, jossa pystyi kunnolla kastautumaan, eikä muita uimareita ollut. Virkistävässä vedessä lilluminen helpotti oloa entisestään, mutta ei kyllä tehnyt enää mieli jatkaa matkaa alaspäin Dodim Cavelle, koska olisin joutunut kiipeämään sen matkan uudelleen ylöspäin. Kävelin vielä jonkin matkaa toiseen suuntaan, mutta lähdin sitten samaa reittiä takaisin alas kiljuvien lasten luokse. Vaikka olin Ein Gedissä loppujen lopuksi vain pari tuntia ja olin laittanut kunnolla aurinkorasvaa, hartiat ja käsivarret kärähtivät silti kunnolla. Ei tämä nyt samanlaista kidutusta ollut kuin Merulla (koska siellä se kidutus kesti monta päivää), mutta Merusta viisastuneena ymmärsin kääntyä takaisin ennen kuin oma kroppa petti totaalisesti. Jos jotain positiivista retkestä mietin, niin maisemat olivat kyllä upeat, lähteessä uiminen oli kivaa ja vaelluskenkien tuki oli sen verran hyvä, ettei penikkatauti oireillut niin pahasti kuin olin pelännyt.

Ylös mentiin, onneksi sieltä löytyi lähde uimapaikaksi

EIn Gedin koettelemuksen jälkeen lähdin ajamaan takaisin Aradia kohti. Auton mittari näytti siinä vaiheessa + 37 C, joten kiitin taas Luojaa auton tehokkaasta ilmastoinnista. Koska Kuollutmeri oli jälleen matkan varrella, päätin taas pulahtaa sinne uimaan viimeisen kerran. Aradissa guesthouseen oli tullut uusia asukkaita (3 saksalaismiestä), mutta edelleenkään kukaan ei halunnut minun huoneeseeni. Auringon laskiessa alkoi pikku hiljaa olla nälkä. Katsoin TripAdvisorista ravintolasuosituksia ja Kaparuc'hkaa ja erityisesti sen pizzoja oli vuolaasti kehuttu. Suuntasin siis sinne päivälliselle. Ravintola ei ollut missään ydinkeskustassa vaan sivukadulla. Jos en olisi lukenut suosituksia, en olisi varmaan ikinä osunut sinne. Menin ovesta sisään ja englantia erinomaisesti puhuva tarjoilija ohajsi minut valitsemaani pöytään. Englanninkielistä ruokalistaa ei ollut, joten tarjoilija kertoi minulle ruokalaji kerrallaan, mitä heillä on tarjolla. Kysyin tarjoilijalta suosituksia ja hän kertoi itse tykkäävänsä kovasti mm. kolmen juuston pizzasta (ilman tomaattikastiketta), joten päätin tilata sellaisen. Ja olipa muute hyvää pizzaa, ehkä yksi parhaista pizzoista, jonka olen syönyt. Päivän koettelemuksien jälkeen mieleni teki vielä jälkiruokaa, joten tarjoilijan suosituksesta otin herukkajuustokakkua (erinomaista sekin). Aradiin matkustaisin mielelläni uudelleen ihan vain päästäkseni uudestaa tuohon ravintolaan. Seuraavalla kerralla voisi kokeilla ottaa vaikka vain pienen pizzan ja sen lisäksi naapurippöydässä hyvältä näyttävän salaatin. Sitä odotellessa.

Parasta pizzaa