Reitti alkoi kanjonin alusta. Ensin piti kävellä portaat ja tikapuut alas ja sitten päästiin kävelemään virtaavaa puroa pitkin syvemmälle kanjoniin. Alkupää reitistä oli melko helppokulkuista. Käytännössä käveltiin purossa kahlaten. Oli muuten yllättävän raskasta kävellä vastavirtaan. Onneksi vesi ei ollut kauhean kylmää, vaan se viilensi mukavasti. Jossain vaiheessa meno muuttui raskaammaksi. Kivet muuttuivat isommiksi ja välillä kanjonin seinämillä oli köysiä, joiden avulla pääsi paremmin eteenpäin joutumatta virran viemäksi. Sitten tuli ensimmäinen pieni "vesiputous". Siihen meinasi meikäläisen matka tyssätä. Olisi pitänyt jaksaa nousta putouksen läpi ylös tarttumalla köydestä kiinni, asettamalla jalat kiveä vasten ja vetämällä itsensä ylös omilla käsivoimilla. Sisko pääsi ylös ketterästi, mutta omat käsivoimani eivät riittäneet. Äiti ja iskä yrittivät myös työntää minua ylös takapuolesta, mutta siitäkään ei ollut mitään apua. Olin jo luovuttamassa, mutta sitten paikalle tulipaikallinen nuori poika, joka ilmeisesti työskenteli siellä oppaana. Hän tarttui käteeni ja veti minut ylös. En tiedä, miten niin pienen näköisellä pojalla saattoi olla niin paljon voimaa, mutta onneksi oli. Tässä vaiheessa iskä päätti jättää leikin kesken ja palata takaisin.
Matka jatkui tämän nuoren oppaan opastuksella eteenpäin. Vastaan tuli entistä korkeampia putouksia ja haastavampia nousuja, mutta opas näytti meille, mistä kannattaa mennä ja mihin asettaa jalat kiivetessä ym. Lopulta päädyimme yli 20 m korkean vesiputouksen juureen eli reitin päätepisteeseen. Takaisintulomatka samaa reittiä sujui hieman helpommin, kun muutamat putoukset sai laskea liukumäkenä alas. Kun putoukset oli selvitetty, opas jäi sinne odottamaan seuraavia surkeannäköisiä matkaajia autettavakseen. Kiitimme kovasti avusta ja lähdimme lillumaan eteenpäin tällä kertaa myötävirtaan. Aivan koko matkaa ei pystynyt kellumaan virran mukana, koska paikoittain vesi oli hyvin matalaa. Hengissä kuitenkin selvittiin takaisin lähtöpisteeseen. Vaihdoimme kuivat vaatteet päälle ja jatkoimme ajomatkaa virkistyneinä.
Koska alkoi jo olla kova nälkä ja Ammaniin oli vielä tunnin matka, pyysimme Kassimia pysähtymään jossakin ruokapaikassa. Hetken päästä hän pysähtyikin paikallisen tienvarsiravintolan kohdalla. Menimme sisään ja yritimme katsoa menua. Kuulemma ei kuitenkaan listalta ollut ruokia saatavilla, mutta he voisivat valmistaa meille kanaa ja riisiä. Saimme maisteltavaksi kahta eri risilaatua ja tilasimme niitä ja 1,5 kanaa meille yhteiseksi ruuaksi. Meni varmaan alle 5 min kun valtava lautanen täynnä riisiö ja kananpaloja kannettiin pöytään, lisäksi tietenkin tuli salaattia ja pitaleipää. Meni 17 minuuttia ja kaikki ruoka oli syöty, ilmeisesti meillä kaikilla oli sitten kuitenkin todella kova nälkä. Sitten pysähdyimme vielä läheiseen turistikauppaan vessaan ja matka jatkui Ammaniin autonkuljettajatoimiston kautta. Illalla nautimme maittavaa intialaista ruokaa isäntiemme luona. Päivän canyoning-retki oli kyllä haastavampi kuin odotin, mutta ehdottomasti kannatti pysähtyä matkan varrella sitä varten. Pari mustelmaa jäi myös matkamuistoksi, mutta ennen kaikkea mieleen jäi taas se, ettei ikinä kannata luovuttaa. Apua voi löytyä yllättävistäkin paikoista.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti