Chiang Mai - osa 1

Seuraavana päivänä oli luvassa elämys, jonka vuoksi oikeastaan tulin Chiang Maihin. Olin nimittäin varannut retken Elephant Jungle Sanctuaryyn, jossa pääsisin viettämään päivän norsujen kanssa mukavalla tavalla. Ja mukavalla tavalla tarkoitan sitä, että paikassa yritetään nimen omaan suojella norsuja ja vierailijat saavat osallistua norsujen hoitoon, mutta eläimiä ei pakoteta mihinkään. Norsuturismista on ollut viime vuosina paljon keskustelua, mikä on mielestäni erinomainen juttu. Ihmiset ovat viimein heränneet siihen, ettei norsuilla ratsastaminen ole ok. Monissa paikoissa edelleen tätä kuitenkin harrastetaan. Itselleni tulee ainakin vain paha mieli, kun näen ihmisiä norsun selässä paikallisten "ohjatessa" norsuja  terävillä koukuilla. Joissain paikoissa kuulemma väitetään turisteille, etteivät he käytä koukkuja, mutta sitten paikallisten hihasta pilkottaa terävä piikki, joka ajaa saman asian. Onneksi on olemassa muutamia paikkoja, joissa näin ei toimita. Elephant Jungle Sanctuary on yksi näistä paikoista. Toivon, että tulevaisuudessakin ihmiset valitsevat oikein eivätkä anna rahaa eläimiä kaltoin kohteleville paikoille. Taustatutkimus usein paljastaa, millaisesta paikasta on kyse. Itse ainakin mieluummin maksan vähän enemmän suojelutyötätekevälle paikalle, jossa kokemus on mukava ja hyvällä tavalla ikimuistoinen, kuin että maksan vähemmän sellaiselle paikalle, jossa tulee vain paha mieli. Ja jos joku yrittää väittää, että norsut tarvitsevat kahleita tai "ohjausta" piikeillä, tai muuten ne saattavat hyökätä ihmisten tai toistensa kimppuun, voi muutaman kerran miettiä, että minkäköhän takia ja miksi ylipäätään ihmisten pitää siinä tapauksessa päästä näiden norsujen lähelle. 

Joka tapauksessa aamulla heräsin sen verran aikaisin, että ehdin käydä hakemassa kaupasta vettä ja aamupalaa. Klo 8:30 minua tultiin hakemaan hostellilta lava-autolla. Olin ensimmäinen noukittava, ja kiersimmekin sitten ympäriinsä hakemaan vielä lisää ihmisiä kyytiin. Parin tunnin matka "viidakkokylään" oli pitkä ja epämukava, mutta juuri kun ajattelin, etten kestä enää, pääsimme viimein perille. Pysähdyimme pienen kyläkaupan eteen ja oppaamme kertoi kylästä, heidän toiminnastaan sekä päivän ohjelmasta. Heillä oli 4 aikuista norsua, jotka saivat kulkea vapaasti viidakossa mutta tulivat mielellään ihmisten luokse syömään. Norsut olivat aiemmin olleet vankeudessa, joten niitä ei pystytä täysin vapaaksi luontoon päästämään, mutta täällä kylässä ne elävät onnellisena. Norsuja ei pakoteta mihinkään edes turistien vuoksi, eli ne saavat liikkua ja syödä juuri niin kauan kuin haluavat. Koukkuja ei tarvita norsujen hallintaan, vaan ruualla palkitseminen riittää mainiosti. 

Ensimmäiseksi kävelimme kylässä olevaan rakennukseen, joka toimi tukikohtanamme päivän ajan. Varustauduimme uimavaatteisiin ja saimme paikallista mallia olevat paidat päällemme. Sitten kävelimme viidakkoon etsimään norsuja. Lyhyen kävelyn jälkeen ne näyttäytyivätkin. Saimme syöttää, ihailla ja silittää norsuja niin kauan kuin ne halusivat olla paikallaan. Kun ne lähtivät kävelemään, seurasimme niitä joelle, jonne ne menivät uimaan. Muutama kyläläinen kulki koko ajan norsujen lähellä ja valvoi, ettei mitään vaaratilanteita syntyisi puolin tai toisin. Seurattuamme norsujen toimia tarpeeksi, opas sanoi, että oli aika mennä vesiputoukselle uimaan. Sinne oli vain n. 10 minuutin kävelymatka. Suurin osa meistä pulahti uimaan, mutta osan mielestä vesi oli liian kylmää. Rohkeimmat myös kiipesivät pienen putouksen harjalle ja hyppäsivät sieltä alas (en ollut yksi heistä). 

Uimisen jälkeen palasimme takaisin tukikohtaan ja vuorossa oli lounas. Oppaan perhe oli valmistanut meille buffetin, jossa oli tarjolla riisiä, kasviksia, kanaa ja hedelmiä. Nautimme herkullisen lounaan hyvällä ruokahalulla. Sen jälkeen opas näytti, miten norsuille tehdään "lääkettä". Kyseessä oli siis jotain hedelmää ja suolaa, jotka pyöritettiin riisin sisälle palloksi. Oppaan mukaan norsut saavat lääkepallon päivittäin. 3 vapaaehtoista sai tehdä omat lääkepallonsa norsuille annettavaksi. Sitten vaihdoimme taas uimavaatteet päälle ja menimme tukikohdan pihalla olevalle lammelle. Norsut tulivat paikalle muutaman kyläläisen saattelemana ja menivät innoissaan uimaan. Meillä oli pienet kauhat, joilla saimme heittää vettä norsujen päälle. Vesipesun jälkeen norsut siirtyivät muta-altaalle, jossa pääsimme hieromaan mutaa niiden nahkaan. Tämä mutakylpy norsujen kanssa oli ehdottomasti päivän kohokohta. Raskaana olevan norsun kylkeä silitellessäni tunsin selvästi kohdussa olevan norsuvauvan liikkeet. Kun norsut olivat mielestään mutakylpeneet tarpeeksi, ne kävivät vielä lammessa huuhtoutumassa ja vaelsivat sitten takaisin viidakkoon. 

Meidän oli aika mennä suihkuun ja vaihtaa vaatteet päälle. Sitten oli vielä iltapäiväkahvit (teetä ei ollut tarjolla). Sen jälkeen kävelimme takaisin kyläkaupalle. Opas kiitti meitä käynnistä ja pyysi tietenkin kirjoittamaan positiivisia arvioita TripAdvisoriin. Netistä retken varanneet (kuten minä) saivat haluetssaan pitää aamupäivällä jaetut paidat matkamuistona. Minulla ei kuitenkaan ollut sellaiselle paidalle mitään käyttöä, joten jätin sen seuraavien käyttöön. Lastauduimme takaisin autoihin ja aloitimme epämukavan paluumatkan takaisin Chiang Maihin. Pitkä matka ei kuitenkaan tuntunut niin raskaalta kuin menomatka, koska olimme kaikki niin innoissamme päivän kohtaamisista. Vierailun aikana kaikki vaikutti kylässä oikein hyvältä ja norsujen kohtelu oli asiallista. Toki emmehän me voi tietää, mitä siellä tapahtuu sen jälkeen kun turistit lähtevät pois. Haluan kuitenkin vakaasti uskoa, että siellä toimitaan oikein myös silloin, kun turistit eivät katso. Kaikki päivän aikana näkemäni onneksi vahvasti viittaa siihen. Kun pääsin takaisin hostellille, oli pakko levätä hetki. Illalla menin sitten vielä aivan hostellin vieressä olevaan italialaiseen ravintolaan, josta tilasin kylläkin burgerin. Ja millainen burgeri se olikaan. Oli niin herkullista, että halusin ehdottomasti tulla ravintolaan uudestaankin.

Seuraavana päivänä päätin ottaa oikein rennosti. Nukuin pitkään, ja nautin sitten aamupalaa kaikessa rauhassa. Lähdin sitten kävelemään kaupungille. Katsastin pari temppeliä ja pyörähdin muutamassa kaupassa. Oli kuitenkin niin kuuma, että katsoin parhaaksi palata takaisin hostellille Netflixin pariin. Chiang Main ympäristössä olisi ollut kauniita vuoria ja käymisen arvoisia temppeleitä, mutta sinne olisi pitänyt lähteä taksilla tai muulla kulkuneuvolla, eikä ajatus innostanut yhtään. Päätin siis, että kauniita temppeleitä ja maisemia olen nähnyt tai tulen ainakin näkemään muuallakin ihan riittävästi. Oli siis mielesätni parempi käyttää aikaa rentoutumiseen ja reissun suunnitteluun. Illalla menin uudestaan samaan ravintolaan kuin edellisenä päivänä, koska halusin testata myös heidän pizzansa. Herkullisen pizzan lisäksi tilasin myös alkoholittoman mojiton, joka oli myös erinomainen. Hostellilla pyysin respan tyttöä varaamaani minulle seuraavalle päivälle koskenlaskuretken, mikä onnistui yhdellä puhelinsoitolla. Sitten sovin vielä itse kokkikurssin sitä seuraavalle päivälle. Laiska päivä alkoi olla pulkassa, mutta mikäs minulla oli mukavassa hostellissa hengatessa. 

Luang Prabangista Chiang Maihin

Aamulla piti herätä hyvissä ajoin, enkä edes ehtinyt odottaa aamiaisen alkamista. Olin päättänyt jatkaa matkaa eteenpäin veneellä (slow boat) Laosin ja Thaimaan rajalle. Matka kestäisi kaksi päivää, ja välissä pitäisi yöpyä pienessä kylässä. Google kertoi, että vene lähtisi klo 8:30, mutta paikalle olisi hyvä mennä jo tuntia aiemmin hyvän istumapaikan saamiseksi. Vähän ennen seitsemää lähdin siis metsästämään tuktukia. Ensimmäinen kuski ehdotti todella kiskurihintaa, seuraavan tarjous oli jo vähän kohtuullisempi ja kolmas sitten lupautui viemään perille sopivaan hintaan (enemmän kuin googlen mukaan olisi käypä hinta per henkilö, mutta koska olin yksin, olin valmis maksamaan vähän ekstraa). Vajaan 10 km matka sujui nopesti ja saavuin perille klo 7:20. Kuski osoitti paikan, josta lippuja saisi. Astuin sisään pieneen rakennukseen ja kyselin, että mistä voisin ostaa lipun. Paikalliset viittoilivat, että lipunmyynti ei ole vielä auki, ja kehottivat istumaan ja odottaamaan. Tein työtä käskettyä, ja jonkin ajan kuluttua pari muutakin turistia saapui paikalle. Klo 7:45 lipunmyyjä viimeinkin saapui paikalle ja sain ostettua lipun. Sitten laskeuduin jyrkkiä portaita pitkin alas joen rantaan ja tasapainottelin lankkua pitkin veneeseen. 

Olin ensimmäinen, joten sain vapaasti valita, minne istuin. Tässä veneessä oli useita looseja, joten valitsin niistä yhden veneen keskiosasta (muissa matkablogeissa vinkattiin keskellä olevan parhaat paikat). Rinkan sain säilöön penkin alle. Pikku hiljaa veneeseen tuli muitakin (myös paikallisia), mutta tilaa riitti hyvin. Lopulta yksi saksalainen mies "joutui" istumaan samaan loosiin kanssani, mutta molemmille jäi hyvin jalka- ja makoilutilaa. Klo 8:30 vene ei näyttänyt mitään lähtemisen merkkejä, ja vasta klo 9 lähdimme liikenteeseen. Otin mukavan makuuasennon ja parin tunnin torkut. Aurinko porotti jo aika kuumasti, mutta veneessä oli onneksi verhot, jotka sai asetettua varjoksi. Välillä pysähdyimme joen rantaa keskelle ei mitään jättämään paikallisia pois kyydistä tai noukkimaan kyytiin, mutta meillä ei ollut mahdollisuutta poistua veneestä päivän aikana. Veneessä myytiin juotavaa, snacksejä ja pikanuudeleita (ilmeisesti melko korkeaan hintaan), joten omat eväät tulivat tarpeeseen. Vessoja oli kaksi, ja ne olivat ihan siistejä (tosin toisessa pönttö ei oikein vetänyt). Päivä kului maisemia ihaillessa, netflixiä katsellessa ja eväitä napostellessa.

Viiden jälkeen vene saapui perille Pakbengiin. En ollut varannut majapaikkaa etukäteen, koska kaikkien lähteiden mukaan se oli tarpeetonta. Satamassa olikin vastassa lukuisia paikallisia tarjoamassa guesthousejaan kuvien kera. Kaikki näyttivät enemmän tai vähemmän samanlaisilta, joten päädyin lähtemään veneessä olleiden sakalaisnaisten kanssa samaan majataloon. Sinne oli laiturilta 5 minuutin kävelymatka. Omistaja näytti minulle huonetta, jossa oli kaksi sänkyä, tuuletin ja oma vessa. Aika nuhjaantunuthan se oli, mutta kuitenkin siisti ja halpa, joten päätin tyytyä siihen yhdeksi yöksi. Wifikin toimi vaikkakin huoneessa hyvin heikosti. Menin siis istuskelemaan ruokasaliin. Siellä oli myös uusiseelsantilainen nainen, joka hetken päästä kysyi, haluaisinko lähteä hänen kanssaan syömään päivällistä. Lähdin mielelläni, koska ei ollut muutakaan tekemistä. Päädyimme parin talon päässä olevaan intialaiseen ravintolaan, jossa oli iso joukko muitakin nuoria turisteja, jotka olivat matkustaneet veneellä vastakkaiseen suuntaan kuin minä. Ruoka ja seura olivat oikein hyviä. Muut päättivät illalla lähteä vielä paikalliseen baariin, mutta minä palasin takaisin huoneeseeni yöpuulle. 

Seuraavana aamuna nousin ylös klo 7. Pakkasin tavarat ja kävin palauttamassa avaimen. Omistaja oli tehnyt minulle evääksi kaksi täytettyä patonkia edellisillan tilaukseni mukaan. Kävelin rantaan odottelemaan veneen lähtöä. Lipunmyyntikojua ei ollut, vaan lippu ostettiin vasta veneestä. Kahdeksan aikaan joku paikallinen huuteli, että hänen veneensä lähtisi Huay Xaihin. Hyppäsin kyytiin, ja tälläkin kertaa oli runsaasti istumapaikkoja mistä valita. Tosin tässä veneessä istuimina oli auton istuimia, joissa oli yllättävän mukava istua. Sain kaksi vierekkäistä penkkiä kokonaan itselleni. Vene lähti liikkeelle vasta yhdeksän aikaan, ja kyydissä oli ehkä 30 ihmistä. Vieressä oleva vastakkaiseen suuntaan lähtevä vene oli puolestaan aivan täynnä. Oma reittini kulki siis jälleen kerran valtavirtaa vastaan. Päivä kului enemmän tai vähemmän samalla tavalla kuin edellinenkin. Klo 17:30 saavuimme viimein perille. Kaikki me kyydissä olleet turistit ahtauduimme samaan tuktukiin. Saksalaisnaiset päättivät yrittää ylittää rajan jo samana iltana. Minä ja muut päätimme jäädä kylään yöksi.

Olin edellisenä iltana varannut sängyn Little Hostelin dormista. Tuktuk jätti meidät kyydistä ihan hostellin edustalle. Menin sisään ja siellä ystävällinen nainen otti minut vastaan. Sain heti viedä tavarat huoneeseeni ja sitten minulle esiteltiin paikat ja hoidin maksupuolen. Hostellin aula oli hyvin viihtyisä ja istuskelin illan siellä wifin äärellä. Huone ja huonetoveritkin olivat ihan mukavia. Nukuin oikein hyvin ja aamulla heräsin kahdeksan aikaan. Tilasin aamupalaksi pekonipatongin, ja se oli kyllä valehtelematta paras täytetty patonki, jonka olen ikinä syönyt. Kysyin respan naiselta, että miten pääsisin kätevimmin Chiang Maihin Thaimaaseen. Hän ei osannut sanoa, että lähtisikö kylästä suoria busseja sinne vai ainoastaan Chiang Raihin. Päädyin siihen, että menen tuktukilla rajalle ja ylityksen jälkeen tuktukilla Chiang Khongin bussiasemalle kyselemään kuljetusvaihtoehtoja. Respan nainen lupasi metsästää minulle tuktukin. Hinta oli lopulta tuplasti sen, mitä hän aluksi sanoi, koska kukaan kuski ei taaskaan suostunut viemään minua yksinäni rajalle asti yhden ihmisen hinnalla. Tämä oli hyväksyttävä, mutta jouduimme vähän säätämään rahojen kanssa, sillä Laosin rahani olivat lopussa enkä halunnut nostaa lisää vain tuktukia varten. Hostellilla onnistui onneksi Thaimaan bahtien vaihto kipeiksi, ja sain maksettua kuskille.

10 km matka taittui nopeasti ja saavui raja-asemalle. Pari muuta turistia oli juuri ylittänyt rajan toiseen suuntaan, mutta muuten ei turisteja näkynyt. Täytin departure cardin ja kävelin immigrationiin. Tällä kertaa ei kyselty mitään ylimääräisiä "leimausmaksuja", joten pääsin poistumaan rajavyöhykkeelle helposti. Siellä piti ostaa lippu bussiin, joka kuljettaisi rajavyöhykkeen yli Thaimaan rajapisteelle. Onnekseni bussia oli odottamassa jo paljon porukkaa, eli 5 minuutin kuluttua bussi lähti liikkeelle. Thaimaan immigrationissa sain leiman passiin ilman sen turhempia kyselyitä (ja sain vielä 30 päivää oleskeluaikaa, vaikka yleensä maateitse saapuessa myönnetään vain 15 päivää). Rajamuodollisuuksien jälkeen piti sitten yrittää löytää kulkuväline bussiasemalle. Pihalla oli tiski, jossa myytiin bussi- ja taksilippuja. Paikallinen herra kysyi, että minne olin menossa. Sanoin olevani matkalla Chiang Maihin eikä minulla ollut vielä lippua ostettuna. Hänkin oli sitä mieltä, että minun kannattaisi mennä taksilla bussiasemalle. 

Olin jo maksamassa taksia kun sama mies huikkasi minulle, että kävikin tuuri, sillä paikalla oleva minibussi oli juuri lähdössä suoraan Chiang Maihin ja siinä oli vielä yksi paikka vapaana. Kerrankin kävi tuuri. Maksoin lipun (ehkä vähän ylihintaa, mutta mitäpä tuosta) ja astuin kyytiin. Lähdimme ajelemaan ja sain mukavasti torkuttua matkalla. Pysähdyimme yhdelle vessatauolle sekä puolen tunnin ruokatauolle. Chiang Maissa kuski ajoi heidän toimistolleen ja jäimme pois kyydistä. Päätin kävellä Dee Marc 2 -hostellille pitkän istumisen vastapainoksi. Saavuin perille ja astuin sisään. Respan tiskillä ei ollut ketään. Aulassa istuva mies sanoi, että joku tulee parinkymmenen minuutin päästä. Sain wifi-salasanan ja istuin odottamaan. Aikaa kului, ja lisää ihmisiä tuli sisään, mutta henkilökuntaa ei näkynyt. Parin tunnin odottelun jälkeen paikallinen nainen saapui viimein paikalle ja pahoitteli kovasti, että oli viipynyt poissa niin pitkään. Hoidin check-inin ja kerroin, että olin tehnyt varauksen kolmeksi yöksi, mutta haluaisin kuitenkin olla viisi yötä. Tämä onnistui, sillä tilaa oli. Menin yläkerran 10 hengen dormiin, ja juttelin siellä pitkän tovin argentiinalaisen ja malesialaisen miehen kanssa reissaamisesta. Sitten olikin aika käydä suihkussa ja painua pehkuihin.

Luang Prabang - osa 2

Seuraavana aamuna oli vuorossa sama rutiini kuin edellisenäkin: aikaisin ylös, aamupalalle ja kävely White Elephant Adventuresin toimistolle (tällä kertaa suoraan sinne kauemmalle). Päivän jengiin liittyi oppaan lisäksi mukaan keski-ikäinen brittimies, perulainen nainen sekä jenkkiläinen Myanmarissa asuva pariskunta. Aloitimme epämukavan reilun tunnin mittaisen matkan lava-autolla, ja oli todella ihanaa päästä perille. Kiertelimme kahdessa kylässä katsomassa taloja ja ihmisiä (Khmer ja Hmong -kylät) ja lähdimme sitten kävelemään. Opas sanoi, että kävely kestäisi vajaa kolme tuntia. Aluksi oli oikein miellyttävää, kun maasto oli tasaista ja polku hyvä. Sitten aloimme lähestyä metsää ja haasteet alkoivat. Edellisenä iltana oli satanut aika rankasti, joten polku oli suurimmaksi osaksi mutavelliä, jonka seassa oli vaarallisen teräviä kiviä ja puunjuuria. Liukastelimme siellä vuoron perään ja kilpailimme siitä, kenellä on housuissa parhaat vauhtiraidat (en muuten edes voittanut). Kaikkein haastavinta oli yksi erittäin pitkä, liukas ja kivikkoinen alamäki, joka ei meinannut ikinä loppua. Metsän siimeksessä ollessamme alkoi myös vähän ripsiä lisää, mutta en edes viitsinyt kaivaa sadetakkia esiin, kun sade oli niin mitätöntä.

Pysähdyimme pitämään pienen tauon kauniin lähteen luo. Siellä olisi ollut myös luola, jonne kyläläiset olivat tuoneet satoja buddha-patsaita suojaan temppelin hajottua. Kukaan meistä ei kuitenkaan halunnut/jaksanut käydä luolassa pientä pääsymaksua vastaan. Halusimme vain jatkaa matkaa vesiputoukselle. Pian alkoikin jo kuulua veden kohinaa ja saavuimme Kungsi-vesiputouksen alkulähteelle. Istahdimme sinne lounaalle, joka oli samanlainen kuin edellisenäkin päivänä. Oppaamme sanoi, että meillä on kaksi tuntia aikaa viettää vesiputouksella. Kysyin, voinko jäädä sinne ylös uimaan, koska siellä vaikutti rauhallisemmalta. Muut halusivat mennä jo alas, koska ylhäällä ei ollut pukukoppia eikä kellään muulla ollut uimavaatteita jo päällään. Minä siis jäin sinne yksinäni pulikoimaan (tai no oli siellä muutama muukin tyyppi). Lilluin altaassa, kun kauempaa lähesty toinen turisti. Hän vinkkasi, että kannattaa uida vielä vähän eteenpäin putouksen oikealle alkulähteelle. Kiitin vinkistä ja otin siitä vaarin. Päädyin ihanan rauhalliseen paikkaan, jossa ei ollut ketään muuta. Vesi solisi, vehreät puut ympäröivät ja perhosial liihotteli ympäriinsä. Todellinen paratiisi siis. 

En valitettavasti voinut jäädä paratiisiin ikuisuudeksi, koska minun piti vielä kävellä alas muiden luo enkä ollut varma, kuinka kauan kävelymatka kestäisi. Onneksi tämä polku ei ollut ihan niin mutainen kuin aiemmat ja jyrkimmissä kohdissa oli myös kaide josta ottaa tukea. Alhaalla oli silta, joka oli täynnä selfieitä ottavia turisteja. Minäkin pääsin lopulta kuvaamaan, kun kiinalaiset turistit pelästyivät sillalla juoksevaa rottaa ja siirtyivät sivummalle. Opas huomasi minut sillalla ja pyysi seuraamaan. Laskeuduimme vielä vähän alemmas ja muut olivat siellä yhden altaan reunalla. Siirryimme yhdessä alimmalle altaalle, mutta kukaan muu ei enää halunnut uida. En halunnut, että kaikki joutuvat odottelemaan minua, mutta he vakuuttivat, että totta kai voin vielä mennä uimaan. Kävin sitten vielä pikapulahduksella. Lopuksi kävimme katsomassa alueella olevaa karhujen pelastuskeskusta, jonne huonoissa oloissa olevia karhuja tuodaan "eläkkeelle" vähän isompiin aitauksiin. Matka takaisin Luang Prabangiin lava-autolla ei onneksi ollut ihan niin epämukava kuin menomatka. Päätin, että tämänpäiväinen vaellus riittää kyllä minulle Laosissa ihan mainiosti. Kuivaan aikaan useamman päivän vaellus olisi hyvä juttu, mutta nyt ei tehnyt mieli liukastella mudassa enää yhtään enempää.

Illalla järjestettiin valofestivaalin pääjuhla eli iso paraati, jossa ympäröivät kylät kävelivät valmistamiensa isojen valaistuiden veneidensä kanssa Luang Prabangin läpi. Menin pääkadun varrella olevana ravintolaan päivälliselle ja katselin samalla paikallisten valmistautumista juhlaan. Pimeän tultua etsin paikan kadunvarresta muiden tavoin ja odottelin kulkueen alkua. Puoli kahdeksan aikaan alkoi viimein tapahtua. Toinen toistaan koreampi laiva lipui tietä pitkin ohitseni satojen kynttilöitä kantavien tai tanssivien ihmisten saattamana. Lopulta kulkue päätyi joen rantaan, jossa veneet laskettiin vesille. Myös paikalliset (ja moni turistikin) ostivat katukojusta pieniä "veneitä", joihin he sytyttivt kynttilän ja suitsukkeen ja laskivat sitten jokea pitkin lipumaan. Kaikkialla oli tavattoman kaunista, mutta vähän ärsytti se, että turistit rynnivät kulkueen keskellä ottamassa valokuvia selvästi häiriten kulkueen etenemistä. Onneksi kuitenkin paikalliset näyttivät hyvin onnellisilta ja juhla oli selvästi onnistunut. 

Seuraavana päivänä vietin laiskan päivän. Nukuin pitkään, nautin hitaasti aamupalasta ja lepäsin vähän lisää. Huomasin jossain vaiheessa, että puhelimen laturi ei toimi. Kokeilin pitää piuhaa eri asennoissa, mutta puhelin ei reagoinut mitenkään. Katsoin, että johdot näyttivät olevan mutkalla. Ajattelin, että kuorin johtojen ympäriltä vähän päällistä pois ja katson, saisiko johtoja nipistettyä uudelleen yhteen. Satuinkin sitten vahingossa katkaisemaan koko latauspiuhan. Sitten piti äkkiä googlettaa, että mistäköhän löytyisi latauspiuhoja myyvä kauppa. Onneksi sellainen oli ihan nurkan takana, ja sain sopivan piuhan. Testattiin vielä kaupassa, että toimiiko, ja toimihan se. Menin takaisin hostellille, mutta siellä puhelin ei taaskaan latautunut. Rupesin sitten katsomaan puhelimen latausporttia, ja sehän oli aivan täynnä nukkaa. Kun tongin nukat pois niin johan alkoi kännykkä latautua. Tunsin itseni todella tyhmäksi, mutta sattuuhan näitä paremmissakin piireissä. Ja ongelma kuitenkin ratkesi, eikös se ole tärkeintä. Iltapäivällä kävin vähän kävelemässä kaupungilla ja tein ostoksia. Sen kummempaa en kuitenkaan jaksanut, vaan viihdyin hyvin hostellilla Netflixin parissa. Sama meininki jatkui seuraavana päivänä. Kävin kuitenkin sentään kaupassa ostamassa eväitä ja postikortteja, kirjoitin kortit ja vein ne postiin sekä kävin syömässä. Ei sitä lomalla tarvitse aina olla niin aktiivinen. Ja varsinkin jos on kivassa paikassa, siellä ei tarvitse koko ajan olla tekemässä jotain, kun voi vaan olla ja nauttia.

Luang Prabang - osa 1

Aamulla nukuin siihen asti, että oli pakko nousta ylös aamupalalle. Alakerrassa oli näytillä lista, josta sai valita mieleisensä annoksen ja huikata sen sitten kokille. Lisäksi oli tarjolla hedelmiä, teetä, kahvia ja mehua. Tilaamani munakas ja leipä saapuivat nopeasti ja olivat herkullisia. Nautiskelin aamiaisesta kaikessa rauhassa ja mietin sitten, mitä oikeastaan haluaisin Luang Prabangissa puuhata. Olin haaveillut siitä useamman päivän vaelluksesta, joten päätin käydä matkanjärjestäjien kojuilla kyselemässä vaihtoehtoja. TripAdvisorin suosituksesta menin ensimmäisenä White Elephant Adventuresin toimistolle. Siellä ystävällinen ja hyvin englantia puhuva nainen kertoi heidän eri retkistään ja vaihtoehdoistaan. Seuraava useamman päivän retki, jolle voisin liittyä, lähtisi vasta 1,5 viikon päästä, joten se ei passannut. Nainen sanoi, että voisin maksaa varausmaksun tiettynä päivänä lähtevästä retkestä ja he yrittäisivät sitten saada jonkun muun osallistumaan retkelle, sillä retkeä varten tarvittaisiin vähintään 2 osallistujaa. Jäin miettimään asiaa, mutta päätin joka tapauksessa liittyä seuraavana päivänä päiväretkelle, jossa vähän vaellettaisiin, käytäisiin vesiputouksella ja sitten melottaisiin kajakeilla joella. Päiväretken hinta oli noin 50 usd.

Seuraavaksi menin tutustumaan kaupunkiin. Kävelin joen varrella ja pysähdyin A:n suosituksesta The Saffron -kahvilaan, jossa nautin smoothien kaunista jokimaisemaa ihaillen. Luang Prabang vaikutti rennolta ja mukavalta paikalta, ja vaistomaisesti pidin siitä heti enemmän kuin kiireisestä Vietnamista. Pienillä kujilla oli hauska kävellä, sää oli hieno ja joka paikassa oli jotain kaunista katsottavaa. Iltapäivällä kävin syömässä pizzaa, koska teki niin kovasti mieli. Hostellilla kerrottiin, että sinä päivänä alkaisi vuotuinen valofestivaali, mistä en ollut tietoinen etukäteen, mutta mikä oli iloinen yllätys. Auringon laskettua menin läheiseen temppeliin, jonka edustalle munkit olivat sytyttäneet lukemattomia kynttilöitä. Se jos mikä oli kaunista. Illalla pakkasin tavarat seuraavan päivän retkeä varten ja rentouduin hostellilla (kämppisten metelöinnistä huolimatta).

Seuraavana aamuna piti herätä aikaisin, jotta ehdin syödä aamiaisen ennen lähtöä. Kävelin sitten White Elephan Adventuresin toimistolle, jonne saavuin kahdeksan jälkeen. Odottelin siellä muita, ja jonkin ajan kuluttua kiinalainen pariskunta teini-ikäisen tyttärensä kanssa saapui myös paikalle. Kävelimme sitten yhdessä oppaan kanssa toiselle toimistolle, jossa ranskalainen pariskunta 5-vuotiaan poikansa kanssa odotteli meitä toisen oppaan kanssa. Hyppäsimme lava-auton kyytiin ja ajoimme ensin vähän matkaa napataksemme kyytiin lounasta ja hetken päästä pysähdyimme lastaamaan kajakit auton katolle. Sitten ajelimme puolisen tuntia vähemmän mukavasti kuoppaista tietä joen rannalle. Siellä meitä odotteli mies veneensä kanssa. Veneen kyydillä menimem joen yli sen toisella rannalla olevaan kylään. Kylässä asui sulassa sovussa kaikkia kolmea isointa laosin etnsiä ryhmää, eli laoja, khmuja ja hmongeja. Eri ryhmien talot olivat erilailla rakennettuja ja ihmiset pukeutuivat hieman eri tavoin. Jokut naiset kirjoivat käsin perinteisiä kuvioita kankaisiin, jotka he sitten myivät jollekulle torille myyntiin vietäväksi. Hinnat näille kankaille olivat varmasti naurettavan pienet verrattuna siihen työmäärään ja taitoon, joita niiden tekemiseen vaadittiin.

Kyläkierroksen jälkeen kävelimme metsässä ja peltojen laidalla puolisen tuntia, kunnes saavuimme taas joen varteen. Ylitimme joen jälleen veneellä ja automme oli siellä odottamassa. Oli aika laskea kajakit vesille ja jättää ylimääräiset tavarat autoon. Mukaan otettaville tavaroille saimme kukin vedenpitävän kassin. Minä olin ilmeisesti meistä se kokenein meloja, vaikkei minullakaan nyt mitään valtavaa kokemusta ole. Ranskalaiset ahtautuivat kaikki samaan kajakkiin, kiinalaisista isä ja tytär menivät yhteen kajakkiin, kun taas kiinalaisäiti vaikutti sen verran epävarmalta, että opas katsoi parhaaksi ottaa hänet oman kajakkinsa kyytiin sen sijaan, että me kaksi olisimme menneet yhdessä (olin oikein tyytyväinen tähän ratkaisuun). Lähdimme liikkeelle myötävirtaan ja kymmeneen minuutin päästä olimme jo Tad Sae -vesiputouksen juurella. Jätimme kajakit parkkiin rannalle, oppaat ostivat meille liput alueelle ja saimme sitten viettää pari tuntia aikaa haluamallamme tavalla. Kiinalaistyttö kokeili zip liningia vesiputousten yllä, mikä ei minua korkeanpaikankammoisena houkutellut. Ranskalaiset puolestaan menivät norsuratsastukselle, mikä taas on eettisesti täysin väärin (varsinkin kun selvästi näki, että osalla norsuista oli kahleet ja "ratsastajat" käyttivät teräviä koukkuja norsujen ohjaamiseen). 

Minä päätin siis nauttia kauniista vesiputouksista ja pulikoida raikkaassa vedessä (joka ei ollut liian kylmää minulle, mutta monelle muulle ilmeisesti oli). Isoimmassa altaassa heti alhaalla oli melko paljon porukkaa, mutta päätin kävellä ylöspäin seuraavalle "tasanteelle". Siellä ihmisiä oli enää vain muutama, joten sain uiskennella ihan rauhassa. Kolmaskin tasanne olisi vielä ollut, mutta minulla ei ollut tällä kertaa aikaa kävellä sinne asti. Siellä ei ehkä olisi ollut ketään muuta, mutta kuka tietää. Liukastelu takaisin alas mutaista alamäkeä flipfloppien kanssa oli jo tarpeeksi hidasta tälläkin välillä. Kun pääsin takaisin ensimmäiselle tasanteelle, oppaat viittoivat minua luokseen ja sanoivat etsineensä minua kaikkialta. Olin kuitenkin palannut takaisin sovittuun aikaan, joten en tiedä, mikä oli ogelma. He ohjasivat minut yhden ravintolan edustalla olevan pöydän ääreen. Ranskalaiset istuivat siellä jo. Oppaat antoivat meille eväslounaamme eli keitettyä riisiä ja vihanneksia. Ruoka oli ihan hyvää, ei mitenkään erityistä, mutta kyllä siitä vatsa täyttyi. Syötyämme oppaat sanoivat, että kiinalaistyttö on vielä zipliningissa, joten olisi vielä vähän aikaa jäljellä. Meninkin vielä uimaan alatasanteen altaaseen, kunnes oli oikeasti aika lähteä.

Menimme taas kajakeiden kyytiin ja jatkoimme jatkaa jokea pitkin. Välillä virtaus oli voimakkaampaa, mutta mitään isoja koskia ei vastaan tullut. Melominen oli kuitenkin hauskaa eikä vaatinut mitään hirveitä ponnisteluja, koska veden virtaus hoiti suurimman osan työstä puolestamme. Kahden tunnin jälkeen olimme perillä ja oli aika rantautua. Saimme hetken rentoutua vedessä sillä aikaa kun oppaat ja kuski lastasivat kajakeita takaisin auton katolle. Sitten hurautimme jälleen kuoppaista tietä pitkin takaisin Luang Prabangiin heidän toimistolleen. Päivä oli mukava ja onnistunut, ja erityisesti pidin upeasta vesiputouksesta. Vaellusta ei kuitenkaan varsinaisesti päivään kuulunut, joten jäin kaipaamaan lisää. Kävin hostellilla suihkussa ja vaihtamassa vaatteet ja menin sitten uudelleen White Elephant Adventuresin toimistolle kyselemään, oliko kukaan mahdollisesti varannut useamman päivän vaellusta lähipäiville. Ei valitettavasti ollut, mutta seuraavalle päivälle oli tarjolla retki isolle vesiputoukselle, jonne vaellettaisiin 3-4 tuntia. Halusin joka tapauksessa käydä sillä putouksella, joten ajattelin, että voin samalla kokeilla, miltä vaellus laosin sadekaudella tuntuu. Jos retken jälkeen jäisin kaipaamaan lisää, niin voisin sitten vielä yrittää saada useamman päivän retkeä onnistumaan. Kävin syömässä tällä kertaa ihan paikallista ruokaa ja menin nukkumaan aktiivisen päivän väsyttämänä. 

Hanoista Luang Prabangiin

Halusin jatkaa matkaa Laosiin Luang Prabangiin. Olin katsonut eri vaihtoehtoja, joita käytännössä olivat siis 24-38 tuntia kestävä bussimatka 40 €:lla tai lyhyt lento 120 €:lla. Bussimatkaa kuvaillaan useammassakin blogissa nimellä buss ride from hell, koska se on niin tuskastuttavan pitkä (ohjeaika on siis tuo 24 tuntia, mutta usein venähtää ja jollakulla meni tuo 38 tuntia), ruokataukoja ei ole (koska bussi kulkee keskellä ei mitään eli ei myöskään ole ravintoloita) ja vessatauot ovat satunnaisia tienvarsipissoja tai epämääräisiä kyykkyvessoja. Bussimatka kuulosti etukäteistiedon perusteella niin kivalta, että päätin valita sen. Toki tuo merkittävä rahansäästö oli suurin syy tähän päätökseen, kun lippujen hinnan erotuksen lisäksi säästäisin myös yhden hostelliyön sekä lentokenttäkuljetuksen hinnan. Sitä paitsi kaikki täytyy kokea ainakin kerran (ja luulen että tämä kerta riittää loppuelämäksi).

Respan setä tuli sanomaan, että taksikuski on saapunut. Ovimies haki rinkkani säilöstä ja kantoi sen taksin takakonttiin. Hän myös kertoi kuskille, että mihin minut pitäisi viedä. Kuski laittoi mittarin päälle ja ajelimme noin puoli tuntia eteläiselle bussiasemalle. Olin siis ostanut lipun etukäteen varaussivuston kautta jo ennen Vietnamiin tuloa siltä varalta, että sitä rajalla kyseltäisiin. Sivustolta olin saanut sähköpostilla varausvahvistuksen, jota vastaan saisin noudettua lipun bussiaseman tietyltä luukulta. Siinä myös sanottiin, että pitäisi olla paikalla vähintään tuntia ennen bussin lähtöä lipun hakemista varten. No, menin bussiasemalle, mutta kyseisellä luukulla ei ollut ketään. Ajattelin, että olen ehkä liian atuajassa, koska lähtöön oli vielä 1,5 tuntia. Odottelin ja odottelin, mutta ketään ei näkynyt. Kun oli odottanut tunnin eikä vieläkään ketään näkynyt, kysyin viereiseltä luukulta, että onkohan joku tulossa. Tämä tyyppi ei puhunut juurikaan englantia, mutta sai sanotuksi, ettei tänään mene ollenkaan bussia Luang Prabangiin. Ilmeisesti olisin voinut yhdellä vaihdolla päästä perille heidän firmansa bussilla, mutta koska olin jo maksanut lipun toiselle yhtiölle, en halunnut lähteä seikkailemaan. 

Odottelin bussin ilmoitettuun lähtöaikaan asti, mutta ketään ei saapunut paikalle. Päätin suosiolla palata takaisin Hanoihin yöksi selvittämään asiaa. Menin kadunvarteen ja joku taksikuski tarjosi kyytiä. Saattoi olla taas pimeä kuski, koska mittari oli epäkunnossa, mutta maksoin saman verran kuin tulomatkastakin ja hän vei melkein perille asti, joten väliäkö tuolla. Menin takaisin tuttuun hostelliin ja kysyin, olisiko heillä sänkyjä vielä vapaana. Onneksi oli, muta ainoastaan viidennessä kerroksessa ja hissiähän heillä ei siis ollut. Jäin alakertaan hengähtämään ja kirjoitin vihaisen sähköpostin varaussivustolle. Ymmärrän kyllä, että joitakin vuoroja saatetaan perua lyhyelläkin aikataululla (tästä mainittiin varausvahvistuksessakin), mutta tämän päivän peruuntuminen oli selvästi ollut tiedossa jo ainakin aamulla, joten olisi ollut kiva, jos asiasta olisi ilmoitettu minulle puhelimitse tai sähköpostilla ennen kuin tuhlasin 10 € taksimaksuihin ja 3 tuntia aikaani bussiasemalla käymiseen. Ja minua ei olisi edes haitannut, vaikka olisin joutunut matkalla vaihtamaan, mutta kun kukaan bussifirman edustaja ei ollut paikalla kertomassa asiaa tai antamassa minulle jo maksamaani lippua. Vaadin rahoja takaisin. Varaussivustolta vastattiin heti ja he sanoivat tiedustelevansa asiaa bussifirmalta heti huomisaamuna ja palaavansa sitten asiaan. Seuraavaksi piti ilmoittaa Luang Prabangin hostellille, etten saapuisikaan vielä huomenna. Lopulta raahauduin yläkertaan sänkyyn ja menin nukkumaan.

Aamulla kokosin otin heti tavarani mukaan mennessäni aamupalalle, koska en todellakaan halunnut kavuta yläkertaan yhtään ylimääräistä kertaa. Sitten aloin selvittää, miten pääsisin jatkamaan matkaa. Aivan hostellin lähellä oli toisen tuota väliä kulkevan bussifirman toimisto, joten menin käymään siellä. Kysyin virkailijalta, että lähtisikö tänään illalla bussia Luang Prabangiin ja olisiko se suora yhteys. Nainen sanoi, että tänään lähtee bussi klo 17 ja se menee suoraan Luang Prabangiin. Ostin heiltä lipun ja nainen käski tulemaan takaisin toimistolle klo 17. Menin takaisin hostellille ja siltä varaussivustolta oli tullut sähköposti, että saan rahat takaisin lipustani. Asiat alkoivat siis mennä parempaan suuntaan. Ehdin käydä postissa ostamassa postimerkkejä ja postittamassa kortit, käydä syömässä ja vaihtaa loput dongit dollareiksi. Sitten hengasin hostellille ilmastoinnin ja wifin ääressä kunnes oli aika lähteä. 

Vaikka bussifirman nainen oli sanonut, että pitää tulla toimistolle vasta klo 17, lipussa kuitenikin käskettiin saapumaan klo 16:30. Menin sinne siis tämän lipun ohjeen mukaan. Nainen tervehti siellä minua ja sanoi, että tänään ei muuten menekään suoraa bussia Luang Prabangiin (ihan niin kuin hän ei muka olisi tiennyt sitä jo aamulla), vaan ensin menisin sleeper-bussilla Bien Dieniin ja siellä vaihtaisin tavalliseen bussiin. Kuulemma ensimmäisessä bussissa oltaisiin 18 tuntia ja toisessa 6. Kysyin, että kertooko joku sitten kun pitää vaihtaa ja minne. Nainen sanoi, että ei huolta, kyllä minusta huolehditaan. Hän ohjasi minut odottamaan penkille ja jo 5 minuutin päästä "noutaja" saapui. Taas jouduin skootterin kyytiin ja tällä kertaa rinkkakin oli mukana. Onneksi menimme vain parin korttelin päähän (miksi emme voineet samantien kävellä?) toiselle matkatoimistolle. Siellä odotti toinen "noutaja" ja malesialainen nuori mies, joka oli tulossa samaan bussiin. Ahtauduimme rinkkoinemme toisen "noutajan" autoon ja hän ajoi meidät tunnin matkan päässä olevalle bussiasemalle. 

Siellä meidät ohjattiin yöbussiin, jossa siis oli oikeasti makuupaikat (molemmilla puolilla kaksi vierekkäin kahdessa kerroksessa). Bussiin noustessa saimme muovipussit, joihin kengät piti laittaa säilöön matkan ajaksi. Meillä ei ollut merkittyjä paikkoja, joten kuski vaan näytti, että mene sinä tuonne ja sinä tuonne. Saimme molemmat paikat yläpedeiltä käytävän molemmin puolin, ja kummallakin oli kaksi vierekkäistä petiä käytössä. Onneksi näin, sillä muuten olisi tullut aika ahdasta. Peti oli taas aavistuksen verran liian lyhyt, mutta se ei oikeastaan haitannut. Odottelimme sitten bussissa pari tuntia ennen kuin lähdimme liikkeelle klo 20. Laitoin napit korville ja kuuntelin hetken musiikkia, mutta pian vaihdoin korvatulppiin (edessä oleva mies kuorsasi kovaan ääneen) ja aloin nukkua. Itse asiassa sain nukuttua aika hyvin, mutta aina väillä havahduin siihen, että meinasin liukua pois penkiltä bussin kurvatessa mutkissa aika nopeasti.

Jossain vaiheessa joki ravisteli minua hereille. Unenpöpperössä otin korvatulpat pois ja kuulin, että olemme perillä ja pitäisi vaihtaa bussia. Ulkona oli vielä pimeää. Kahmin nopeasti tavarat mukaan ja menin ulos bussista malesialaisen kanssa. Katsoin kelloa ja se oli 5:30, eli se siitä 18 tunnin yöbussimatkasta. Otimme rinkat tavaratilasta ja joku mies ohjasi meidät pienen bussin luo. Laitoimme rinkat takakonttiin ja mies näytti meille, että tien toisella puolella on kahvila, jossa voimme odotella. Kysyin, että monelta bussi lähtee, ja mies näytti sormille 7. Selvä, olisi siis 1,5 tuntia aikaa tapettavana. Menimme kahvilan eteen, mutta kummallakaan ei ollut nälkä (eikä enää vietnamin rahaakaan, vaikka toki he olisivat varmasti "hyvällä" kurssilla hyväksyneet myös dollarit). Siellä sentään oli melko siisti vessa, jossa saimme käydä ihan ilmaiseksi. Huomasimme, että turistipariskunta seisoskeli meidän bussimme edessä, joten päätimme mennä juttelemaan heille. He kertoivat olevansa saksasta ja olivat myös matkalla Luang Prabangiin, mutta olivat lähteneet matkaan Sapasta eikä Hanoista.

Puoli seitsemän aikaan päätimme mennä bussiin sisään istumaan ja lepäämään. Mahduin juuri ja juuri istumaan penkillä niin, että polvet osuivat edessä olevaan selkänojaan. Kuitenkin melko mukavasti sain asettauduttua. Odottelimme bussissa ja klo 7:30 lähdimme viimein matkaan. Bussissa oli lisäksemme muutama paikallinenkin, mutta matkaan lähdettyämme pysähtelimme jokaisessa mahdollisessa kadunkulmassa noukkimassa lisää matkustajia. Kyytiin tuli myös yksi erittäin pitkä tsekkimies, jonka jalkatila oli vielä ahtaampi kuin minun. Itse asiassa olisi ollut ihan ok, jos bussi olisi ollut vain täynnä ihmisiä, mutta nyt kyytiin ahdettiin joka pysähdyksellä lisää tavaraa. Lopulta minunkin jalkojen alle tuli iso paketti, joten jouduin istumaan polvet ylhäällä reppu sylissä vietnamilaisen miehen vieressä. Ilmastointi ei ilmeisesti toiminut, joten ikkunat avattiin apposen auki. Ilmavirta viilensi mukavasti, mutta samalla sisälle tuli koko ajan katupölyä. Päätin pitää silmät ja suun kiinni ja yrittää nukkua pää reppuun nojaten.

Parin tunnin päästä saavuimme rajalle. Vietnamin rajapisteellä piti ainoastaan hakea poistumisleima passiin. Tämä sujui inulta ongelmitta, mutta saksalaiselle naiselle kävi köpelösti. Hänellä oli e-viisumi, jota ei jostain syystä pystytty käsittelemään tällä rajapisteellä. Viranomaiset eivät siis antaneet hänen poistua maasta. Yritimme ehdottaa, että jos hän vain maksaisi vähän extraa, niin onnistuisiko silloin. Viranomaiset pysyivät kuitenkin ehdottomina (eivätkä puhuneet kovin hyvin englantia). Pariskunta oli saaunut Vietnamiin eri aikaan, joten poikaystävällä oli normaali 15 päivän oleskelulupa (sama kuin minulla), joten hän pääsi poistumaan maasta. Hän olisi jäänyt tyttöystävänsä kanssa rajalle selvittämään asiaa, mutta hänen oleskelulupansa umpeutui sinä päivänä, joten hänen oli pakko jatkaa matkaa Laosiin (eikä voi sitten kuukauteen palata Vietnamiin ilman viisumia). Nainen jäi sitten sinne yksinään odottelemaan toiseen suuntaan kulkevaa bussia. Vaihtoehtoina oli mennä takaisin Hanoihin ja lentää tai mennä busseilla toiselle raja-asemalle, jossa e-viisumi pystyttäisiin käsittelemään. Kauhea tilanne kaiken kaikkiaan. (Voin paljastaa, että pari päivää myöhemmin törmäsin pariskuntaan Luang Prabangissa ja nainen kertoi päässeensä kahdella bussilla Hanoihin ja lentänyt sieltä sitten perille.)

Menimme kaikki loput takaisin bussiin ja ajoimme rajavyöhykkeen yli Laosin rajapisteelle. Meidät ohjattiin ensin luukulle, josta saimme arrival cardit ja viisumihakemuslomakkeet. Ne täytettyämme piti mennä luukulta toiselle. Ensimmäisellä luukulla annettiin passi ja paperit ja maksettiin 2 UDS "käsittelymaksua". Vähän kyseltiin, että olenko opiskelija, ja kun sanoin olevani lääkäri, heidän mielestään näytin liian nuorelta ollakseni lääkäri. He myös kysyivät, että olenko valtiolla töissä ja onko nyt loma. Sanoin että olen erittäin pitkällä lomalla. Toisella luukulla saatiin passi takaisin viisumeineen ja maksettiin viisumimaksu (suomalaisilta 35 USD). Kolmannella luukulla kysyttiin, että olenko turisti. Vastasin myöntävädsti, joten minua pyydettiin maksamaan 2 USD turistimaksua. Ihmettelin ääneen, että mikä se sellainen on. Virkailija osoitti luukun yläpuolella olevaa plakaatia, jossa luki jotain Laosin turistiviranomaisista ja sen alla oli wordilla tehty erillinen lappu, jossa tuo maksun suuruus luki. Maksoin ja siirryin neljännelle luukulle. Se oli varsinainen immigration, jossa leimattiin saapumisleima. Virkailija pyysi 3 USD:n leimausmaksua, josta yritin tinkiä vähän, mutta luovutin. Oikeastihan nuo kaikki ylimääräiset maksut olivat "lounasrahaa" eli lahjuksia, mutta en uskaltanut alkaa väittää vastaan varsinkaan juuri sen jälkeen kun saksalaisnainen oli jäänyt rajalle. Ja samat summat he pyysivät kaikilta meiltä turisteilta.

Kun kaikki olivat saaneet leiman passiin, ahtauduimme takaisin bussiin ja matka jatkui. Ja jatkui ja jatkui. Mutkittelimme pikkuteitä pitkin ikuisuuden. Jossain vaiheessa pysähdyimme puolen tunnin lounastauolle, ja siellä oli myös siisti kyykkyvessa tarjolla. Ja taas jatkettiin. Onneksi matkan varrella alkoi jäädä porukkaa ja paketteja pois kyydistä, mutta toisaalta nämä pysähdykset pitkittivät matkaa entisestään. Matkaa rajalta Luang Prabangiin oli vain reilu 300 km, mutta meillä meni tuossa matkassa 9 tuntia. Klo 19:30 saavuimme viimein perille bussiasemalle, ja olimme vain 2,5 tuntia myöhässä annetusta aikataulusta. Päätimme turistimiesten kanssa ottaa yhteisen tuktukin kaupunkiin (ja maksoimme siitä mielestäni kiskurihinnan 2 USD /hlö, mutta pojat eivät välittäneet). Kuski pyysi maksun etukäteen ja vei meidät eri hostellille kuin olimme pyytäneet. Vaadin häntä viemään meidät perille asti (siihen kiskurihintaan), mutta hän vain selitti, että siitä on ihan lyhyt kävelymatka perille. Pojat olivat sitä mieltä, että kävellään, joten siis kävelimme. Matka oli oikeasti tosi lyhyt, mutta lähinnä tuo oli itselleni periaatekysymys. Pojat menivät kaikki samaan hostelliin (malesialaisella oli siellä varaus) ja minä mein lähellä olevaa Downtown Backpackers -hostellille. Omistaja ei ollut saanut sähköpostia myöhästymisestäni, mutta onneksi he olivat säästäneet sängyn minulle (eikä tarvinnut maksaa ekstraa). Huone oli 8 hengen dormi toisessa kerroksessa. Menin sinne, kävin suihkussa ja menin nukkumaan. Päivä oli ollut pitkä ja tie kivinen, mutta oikeastaan olin varautunut paljon pahempaankin, eli asiat olisivat voineet olla huonomminkin. En kuitenkaan heti haluaisi uudestaan yrittää samaa uudelleen. 

Cat Basta Hanoihin

Aamulla keräsin tavarani kasaan ja hoidin check-outin. Hotellin aamupala ei ollut mitenkään erityinen (ja maksoi 3 USD), joten päätin kokeilla jotain toista paikkaa. Yhdessä paikassa oli tarjolla babaanilettuja suklaakastikkeella huokeaan hintaan, joten päädyin tällaiseen terveysaamupalaan. Klo 8:45 menin sovitusti sinne hostellille, josta bussin piti lähteä. Selitin siellä olevalle miehelle, että olen tulossa bussilla Hanoihin. Hän kyseli lippua, ja sanoin, ettei minulla ole sitä, mutta sillä yhdellä naisella on nimeni ylhäällä. Tämä nainen löytyi, mutta edelleenkin lippua kyseltiin. Mies pyysi minua antamaan Hanoin hostellini puheliunnumeron. Etsin Booking.comin sovelluksesta siellä olevan numeron, mutta ilmeisesti se ei toiminut. Sitten mies kyseli hostellin nimeä ja alkoi soittaa eri paikkoihin. Minä odottelin, että he hoitaisivat asian, sillä olin kuitenkin maksanut lipusta ihan kunnon summan. Lopulta mies ilmeisesti sai oikean ihmisen kiinni ja homma oli selvä. 

Pääsin siis minibussin kyytiin. Sinne tuli lisäkseni ranskalainen pariskunta ja paljon paikallisia. Ajoimme satamaan vesisateen saattelemana. Perille päästyämme opas selitti, että tänään mennään speedboatilla kun keli on huono. Tämän lähtöön ilmeisesti oli vielä pitkä aika, joten odottelimme ensin bussissa ja sitten ulkona katoksen alla. Enkä noin puolen tunnin kuluttua opas viimein sanoi, että voimme siirtyä veneeseen. Ja tällä kertaa se todella oli speedboat, tai ainakin matka taittui nopeammin kuin sillä autolautalla (nyt kyydissä oli vain ihmisiä ja tavaroita). Venematkan jälkeen odottelimme taas katoksen alla 20 min, että bussi tulisi paikalle. Ruuhkan vuoksi bussi ei voinut ajaa ihan perille asti, joten jouduimme kävelemään vesisateessa huimat 200 m. Bussi oli sama kuin tulomatkalla, mutta nyt wifi ei toiminut. Piti siis viihdyttää itsenään muilla keinoilla (lähinnä nukkumalla) 3 tunnin matkan ajan. 

Saavuimme takaisin Hanoihin klo 13:30. Bussi vei kävelymatkan päähän hostellista ja opas käveli vielä kanssani perille asti, koska hän haki sieltä uutta porukkaa bussiin. Sain rinkan säilöstä ja järjestelin tavarani uudelleen kävelymatkaa varten. Jatkaisin seuraavana iltana matkaa Laosiin, joten nyt viimeiseksi yöksi Hanoissa päätin käyttää sen Hotels.comin palkintoyön. Se tarkoitti sitä, että kävelin 1,5 km 4 tähden La Belle Vie -hotellille. Hotellin sisäänkäynti oli vähän hulppeampi kuin mihin olen näissä muutaman dollarin hostelleissa tottunut. Menin ovesta sisään ja sanoin tiskin takana olevalle miehelle, että haluaisin hoitaa check-inin. Hän olikin vain ovimies, joka ohjasi minut kävelemään peremmälle varsinaiseen aulaan. Siellä henkilökunta ohjasi minut istumaan, otti rinkkani pois selästäni ja tarjosi tervetuliaisjuoman. Täytin ja allekirjoitin rekisteröitymislomakkeen ja sain huoneen avaimen. Kantaja otti rinkkani (miesparka) ja ohjasi minut 7. kerroksessa olevaan premier-huoneeseeni.

Kun kantaja poistui, tarkistin ensimmäisenä tietysti kaikki tilat. Kylppärissä oli suihku ja kylpyamme, sänky oli iso ja pehmeä ja näköala oli hieno. Ilmaiseksi tarjolla oli vettä, teetä ja kahvia sekä hedelmiä. Wifi timi moitteettomasti. Sitten oli pakko päästä pomppimaan sängylle, koska mitä muutakaan hienossa hotellissa kuuluisi tehdä. Virkistäydyin vähän ja menin sitten 12. kerroksen kattouima-altaalle rentoutumaan. Näköala oli sieltäkin ihan jees. Äiti kyseli, että onko minulla erityisiä suunnitelmia sille päivälle ja milloin voisimme mahdollisesti skypettää. Vastaukseksi laitoin itsestäni kuvan löhöilemässä uima-altaalla ja totesin olevani hyvin kiireinen. En siis todellakaan aikonut loppupäivän aikana tehdä mitään muuta kuin rentoutua ja nauttia tästä hotellista koko rahan edestä. Tämä ilmainen hotelliyö ei siis kuitenkaan ollut täysin ilmainen, sillä varatessa piti maksaa 10,58 € veroja ja maksuja (mitä ne sitten lienevätkään). Ei kuitenkaan yhtään paha hinta tällaisesta majapaikasta. Illemmalla päätin kuitenkin lähteä vähän kävelemään West Laken seudulle, ettei nyt päivä menisi ihan laiskotteluksi. Sitten kävin syömässä illallista. Hotellilla ennen skype-treffejä laskin itselleni vaahtokylvyn ennen ja nautin siitä hyvää musiikkia kuunnellen. 

Aamulla heräsin sen verran hyvissä ajoin, että ehdin varmasti nauttia aamiaisbuffetista mahdollisimman tehokkaasti. Siellä oli tarjolla valtava valikoima erilaisia leipiä, leivonnaisia, sushia, korealaista ruokaa, leikkeleitä, pekonia, makkaraa, perunoita, mysliä, jugurttia, pannukakkuja ym. Kokki olisi myös valmistanut munat haluamallani tavalla, mutta tulin jo niin täytee kaikesta muusta ja munakkaita olen syönyt koko ajan pitkin reissua, joten jätin sen välistä. Sen sijaan naustiskelin pekonisämpylöistä ja croisanteista ja kaikesta muutakin epäterveellisestä. Aamupalan jälkeen minulla oli vielä pari tuntia aikaa rentoutua huoneessani ennen check-out -aikaa. Kun huoneesta oli poistuttava, menin aluaan ja sain jättää rinkan säilöön. Sitten olikin hyvin aikaa rentoutua lisää kattoterassilla, tosin postikortit piti kirjoittaa valmiiksi. 

Iltapäivällä kävin pankkiautomaatilla nostamassa lisää rahaa, jotta voisin vaihtaa ne dollareiksi. Ostin myös evästä pitkälle bussimatkalle. Puoli neljän aikaan menin respaan ja kysyin siellä virkailijalta, onnistuisiko rahanvaihto (hotellin tiedoissa luki, että onnistuu). Heillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi dollareita, joten mies kaivoi omasta lompakostaan satasen ja sanoi, että sen verran voisi vaihtaa. Vielä jäi siis dongeja lompakkoon, mutta ajattelin pystyvävi vaihtamaan ne myöhemmin muualla. Kysyin myös olisiko heillä postimerkkejä myynnissä (kun mainostivat postipalvelua). Ei ollut, eikä mies tiennyt lähistöltä paikkaa, josta voisin merkkejä ostaa. Taksin hän kuitenkin pystyi minulle tilaamaan, sillä tarvitsin neljältä kyydin 10 km päässä olevalle bussiasemalle. Kiitin avusta, kävin vessassa ja menin aulaan odottelemaan kyytiä.

Halong Bay

Aamuyöstä heräsin hirveään ryminään. Tajusin, että ulkona sataa kaatamalla vettä ja koska olin ylimmässä kerroksessa, katto rämisi oikein kunnolla. Toivoin, että sade loppuisi aamuun mennessä ja jatkoin uniani. Puoli seitsemältä satoi edelleen, mutta ei ehkä ihan niin rankasti kuin yöllä. Laittauduin valmiiksi ja levitin varmuudne vuoksi tuhdin kerroksen aurinkorasvaa joka puolelle. Klo 7:15 menin alas aamiaiselle ja tilasin (jälleen kerran) munakkaan. Lisukkeena tuli paahtoleipää, hedelmiä ja teetä. Sade oli loppunut ja ilma oli raikas. Meitä oli käsketty saapumaan Cat Ba Venturesin toimistolle klo 7:55, joten menin sinne klo 7:45. A saapui paikalle pian minun jälkeeni ja kertoi, että oli pelännyt myöhästyvänsä, koska ei muistanut paikan nimeä ja oli siksi eksynyt (minulla oli meidän yhteinen kuittimme, jossa paikan nimi olisi lukenut). Hyvissä ajoin ehdimme siis kuitenkin molemmat. Odotimme, että kaikki porukan 17 turistia olivat paikalla ja menimme sitten minibussilla alle 10 minuutin ajomatkan päässä olevaan satamaan. 

Siellä meille annettiin liput kouraan ja käskettiin pitää ne tallessa koko retken ajan, sillä joku saattaisi niitä kysellä. Menimme isoon veneeseen, ja meidät käskettiin ensin istumaan alakertaan pöytien ääreen. Kaksi englantia hyvin puhuvaa opastamme kertoivat päivän ohjelmasta ja käytännöistä. Kun vene lähti liikkeelle, saimme mennä yläkannelle aurinkotuoleihin rentoutumaan (vaikkei aurinko sillä hetkellä paistenutkaan). Puikkelehdimme ensin La Han Baylla nauttien kauniista maisemista ja rauhasta. Loikoilimme A:n kanssa tuoleillamme ja aina välillä napsin pari kuvaa. Maisema oli hyvin samanlainen kuin Kiinassa Li-joella, mutta täällä alue oli isompi. Ohitimme useita meren päälle rakennettuja kalastajakyliä, mutta muita turistiveneitä ei juuri näkynyt. Puolentoistatunnin veneajelun jälkeen pysähdyimme pienelle kalafarmille katsomaan pienissä altaissa uiskentelevia isoja kaloja.

Kalafarmin jälkeen siirryimme Halong Baylle. Vene ankkuroitiin lähelle pientä hiekkarantaa ja saimme reilun tunnin aikaa uida ja rentoutua alueella. Vedessä oli muutamia yksittäisiä meduusoita, joten oppaamme yrittivät pitä niitä silmällä ja varoittaa, jos ne lähestyisivät jotakuta meistä. Hyppäsimme A:n kanssa veteen laivan perästä ja uimme tuon 100 m matkan rannalle. Istuskelimme sitten siellä rantavedessä keskustelemassa matkustamisesta ja elämästä kotimaassa. A on matkustanut nyt vähän yli vuoden ja minä vasta reilun 3 kuukautta, mutta pystyimme samaistumaan toistemme tilanteisiin niin reissussa kuin kotona työelämässä. Pääsin käymään läpi kaikenlaisia asioita, joita olen tässä reissun aikana pyörittänyt mielessäni ja oli todella rentouttavaa, kun joku kuunteli ja pystyi samaistumaan näihin ajatuksiin. Kun oli aika palata takaisin veneelle, meinasin joutua meduusan kohteeksi. A sanoi, että se oli ollut ihan selkäni takana, mutta A ei sanonut mitään, koska silloin olisin kääntnyt ja varmasti saanut osuman. Yksi saksalaismies oli saanut osuman olkapäähän ja siinä iho punoitti ja kirveli. Hän ei ollut huomannut, että lähellä olisi ollut meduusa, eikä huomannut sen kosketustakaan, vaan vasta myöhemmin alkaneen polttelun.

Kun kaikki olvat veneen kyydissä, ajelimme 10 minuuttia rauhalliseen paikkaan, jonne pysähdyimme lounaalle. Meille kannettiin pöytiin kaikenlaista merenelävää ja kasvisruokaa. Ruoka oi erittäin hyvää, mutta emme kyllä jaksaneet tuhota kaikkea. Seuraavaksi saimme pienen ruokalevon, kun vene ajeli syvemmälle Halong Baylle. Siellä keskellä ei mitään oli taas yksi kelluva asutus, josta saimme kajakit käyttöömme. Menimme A:n kanssa samaan kajakkiin, ja lähdimme sitten ryhmän mukana melomaan rauhalliselle alueelle. Kävimme parissa luolassa ja löysimme ison lepakkoluolankin. Alueella oli lisäksemme yksi toinen porukka, mutta silti oli ihanan rauhallista. Yhdellä saarella näimme useamman apinan, joita ilmeisesti on tyypillisesti vain tällä alueella. Meillä oli A:n kanssa diili, että minä otan takana valokuvia ja A hoitaa edessä melomisen. Kyllä minä sitten "vähän" siinä melomisessakin autoin. Aluksi menimme hitaammin kuin muut, mutta sitten kuin muut olivat väsyttäneet itsensä melomalla liian kovaa, meillä oli vielä hyvin voimia jäljllä. 1,5 tuntia meni tosi nopeasti, ja olimme tosi tyytyväisiä, että olimme valinneet myös melonnan aktiviteetiksi (edellisenä iltana olimme olleet siitä vähän kahden vaiheilla).

Melonnan jälkeen pysähdyimme matkalla vielä yhdessä kohdassa uimaan. Nyt ei nousuveden vuoksi ollut rantaa, vaan piti uida veneen lähistöllä (oppaat olivat taas meduusavahdissa). Hyppäsimme ensin veteen veneen perästä, mutta sitten iski joku outo mielenhäiriö ja halusin hypätä veteen yläkannelta (siis ehkä 3 m korkeudesta). Menimme sinne A:n kanssa yhdessä ja uskalsin kuin uskalsinkin hypätä sieltä alas eikä edes meduusa hyökännyt. Uinnin jälkeen matka jatkui takaisin Cat Ban satamaan, josta meidät kuljetettiin takaisin Cat Ba Venturesin toimistolle. Olimme A:n kanssa tosi tyytyväisiä retkeen eikä oikeastaan (meduusojen lisäksi) ollut mitään valittamista. Menimme molemmat hotelleillemme suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Illalla menimme sitten vielä (eri ravintolaan) syömään oikein maukasta pizzaa, jonka jälkeen jäimme vielä pitkäksi toviksi juttelemaan. Minä jatkaisin matkaa seuraavana aamuna, mutta A jäisi vielä Cat Bahan. Ja vaikka olisimmekin lähteneet yhdessä takaisin Hanoihin, kiersimme näitä maita eri suuntaan (minä tulin etelästä ja A lännestä). Toisaalta se on hyvä, niin voimme antaa toisillemme vinkkejä hyvistä paikoista. Ehkä tapaamme reissun aikana vielä uudelleen tai ehkä emme, mutta olen kuitenkin tosi iloinen, että tapasimme juuri nyt. Yksinmatkustamisen parhaita puolia on se, että tutustuu helpommin uusiin ihmisiin, kun ei ole sitä omaa kaveria koko ajan seurana. Osa näistä uusista tuttavuuksista ovat mukavaa seuraa sen hetken, osan kanssa yhteydenpito jatkuu pitkäänkin (Kanadassa tapaamani uuden tuttavuuden kanssa ystävyys on jatkunut jo yli 10 vuotta ja vierailujakin on tehty puolin ja toisin).

Hanoista Cat Bahan

Aamulla halusin nukkua mahdollisimman pitkään, joten nousin ylös vasta vähän ennen aamiaisajan loppumista. Aamiainen kuului hostelliyön hintaan, ja tarjolla oli erilaisia vaihtoehtoja, joista sai valita mieleisensä. Lisäksi oli hedelmiä, mehua, teetä ja kahvia. Menin alas ja tilasin tiskiltä itselleni munakkaan. Annos saapui nopeasti ja oli ihan maukas. Syötyäni menin takaisin huoneeseen pohtimaan, että mitä haluaisin Hanoissa nähdä. Päädyin siihen, että menen nyt ensi alkuun katsomaan citadelia ja mietin sitten sen jälkeen, jaksanko enää muuta. Ensin piti kuitenkin selvittää respasta, että voisivatko he hommata minulle kyydin Cat Ba -saarelle, jonne halusin tehdä kahdne yön retken. Tämä onnistui, eli lähtö olisi seuraavana aamuna klo 10:30. Maksoin kyydin ja kysyin, että saisinko matkalipun. Tyyppi kuitenkin sanoi, etten tarvitse mitään lippua, sillä oppaalla (joka huolehtisi minut perille) olisi minun nimeni ylhäällä. Kun homma oli selvä, lähdin kävelemään Citadeliin. Sinne oli parin kilometrin leppoisa kävelymatka. Kun pääsin perille, mietin ensin, olenko ollenkaan oikeassa paikassa, kun siellä ei juuri ollut ihmisiä. Joku paikallinen setä osoitti minulle yhtä rakennusta, ja siellä olikin sitten lipunmyynti. 

Alueella oli oikeasti tosi hiljaista. Sinne oli viikonloppuna tulossa isompi tapahtuma täydenkuunjuhlan vuoksi, joten paikalliset virittelivät sinne isoja telttoja ym. Kävelin eteenpäin kohti varsinaisia rakennuksia. Yksi kiinalainen tyttö tuli vastaan, ja myöhemmin pari muutakin turstia, mutta todellakaan tämä ei ollut mikään turistirysä (jee). Ensimmäisenä tuli vastaan iso portti/muuri, ja siellä sitten alkoikin vähän ripsiä vettä. Menin porttikongiin sateensuojaan vähäksi aikaan. Kun sade laantui jälleen tihutteluksi, nousin muurin päälle. Siellä sade sitten yllättäen alkoi uudelleen ihan kunnolla, joten istuskelin varmaan tunnin siellä ylhäällä olevan rakennuksen suojissa. Muita ei näkynyt, joten oli hyvä tilaisuus ottaa valokuvia. Kun sade oikeasti loppui, kiersin alueen muut rakennukset. Siellä oli muutama näyttelyhuone, jossa oli esillä alueelta löydettyjä ruukkuja, pystejä jne. Pääsin myös käymään kahdessa maanalaisessa bunkkerissa, jotka oli kalustettu autenttisesti. Alueella olisi ollut myös temppeli, mutta en ollut pukeutunut tarpeeksi säädyllisesti, joten jätn sen väliin. Alkoi olla aika tukalan kuuma, joten mieleni teki vain palata takaisin hostellille. Presidentin palatsi ja Ho Chi Minhin mausoleumi olivat kuitenkin ihan lähellä, joten päätin kuitenkin käydä keräämässä vielä nekin turistipisteet. Sitten saatoin hyvillä mielin mennä hostellille vilvoittelemaan. 

Illalla piti lähteä etsimään ruokapaikkaa, joten hortoilin aikani hostellin läheisillä kaduilla. Mielestäni ravintolan valinta on aina hankalaa. Lopulta huomasin siistinnäköisen paikan, jossa oli TripAdvisorin tarrakin. Päätin mennä sinne. Tarjoilija ohjasi minut ensin nurkassa olevaan kahden hengen pöytään. Katsoin menua ja tajusin paikan olevan vähän hintavampi, mutta eipä tuo haitannut. Päätin tilata ravintolan erikoisuutena mainostetun kala-annoksen. Hetken päästä paikan omistaja tuli paikalle ja pyysi minua siirtymään isomman pöydän ääreen. Sinne sitten tarjoilija tuli ison padan ja "grillin" kanssa valmistamaan ateriani siinä oman pöytäni ääressä. Kun kala oli valmista, hän vielä näytti, miten tarjolla olevista aineksista kääritään oikeaoppinen kääryle riisipaperin sisään. Ruoka oli herkullista, ja sen jälkeen minun teki mieli vielä ottaa jälkiruuaksi lettuja mango-kookostäytteellä. Jälkiruokaa odotellessani tarjoilija tuli jälleen pyytämään, että voisinko siirtyä takaisin siihen pienempään pöytään, kun isompi seurue saapui eikä isoja pöytiä ollut vapaana. Siirryin mielelläni, ja omistaja tuli myöhemmin tarjoamaan minulle vielä ilmaisen teen vaivanpalkaksi. Kokonaishintaa tälle kahden ruokalajin aterialle ja juomalle (+ilmainen tee) tuli huimat 11 €, eli ei se kallis paikkakaan nyt niin kauhean kallis ollut. 

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen pakkasin tavarani ja hoidin check-outin. Sain jättää rinkkani säilöön Cat Ba -reissun ajaksi, eli onneksi ei tarvinnut raahata sitä mukana. Odottelin aulassa, että se joku tulisi hakemaan minua sovitusti. Klo 10:30 ketään ei kuulunut, joten jatkoin odottelua kaikessa rauhassa. Kymmentä vaille se tyyppi, joka oli hoitanut varauksen, tuli kertomaan, että opas on myöhässä (kas kun en itse sitä huomannutkaan), mutta hänen pitäisi pian tulla. Klo 11 jälkeen hän saapui paikalle ja pääsimme matkaan. Olin olettanut, että menisin suoraan bussilla, mutta eihän bussi tietenkään mahtunut sinne vanhankaupungin kapeille kujille. Piti siis hypätä tämän oppaan skootterin selkään. En ollut aiemmin ollut skootterin (tai mopon tai moottoripyörän) kyydissä, mutta pakkohan se oli ottaa kyyti vastaan. Opas otti laukkuni jalkatilaansa ja antoi minulle kypärän, joka oli liian pieni ja jonka kiinnityssysteemi oli rikki. Hurjastelimme ensin lyhyen matkan toiselle hostellille, jonka edustalla opas käski minun odottaa. 

Ajattelin, että bussi tulisi siihen, mutta ei. Lähdimme taas skootterilla ja tällä kertaa ajoimme vartin verran juna-aseman eteen. Siellä tapasimme saksalaisen pariskunnan, joka oli tulossa samaan bussiin mutta oli ollut oppaalta hukassa. Opas sanoi, ettei hän tiennyt, mistä hänen olisi pitänyt hakea nuo saksalaiset, kun he eivät olleet siellä missä sovittiin eikä heihin saanut puhelimitse yhteyttä. Saksalaismies näytti, että he olivat lähettäneet firmalle sähköpostia ja sopineet, että heidät noudettaisiiin juna-asemalta. Tieto ei kuitenkaan ollut kantautunut oppaalle asti. No, pian bussi tuli meidn luoksemme ja vain tunnin myöhässä aikataulusta pääsimme vihdoin matkaan. Meitä oli minibussissa vain 5 turistia, joten tilaa oli hyvin ja sain leveillä kahdella penkillä. Bussissa toimi myös wifi. Kahden aikaan saavuimme satamaan, josta piti lähteä speedboat Cat Ba -saarelle. Ei se kyllä mikään speedboat ollut, vaan ihan autolautta, jonka yläkannelle me menimme istumaan. 

Lauttamatka kesti noin 20 min. Kun wifiä ei ollut häiriötekijänä, juttelin samassa bussissa olleen ruotsalaisen A:n kanssa. Tulimme hyvin juttuun ja jatkoimme keskustelua vielä tunnin bussimatkalla satamasta Cat Ba -kylään. Olimme molemmat tehneet hotellivaraukset eri hotelleihin, mutta päätimme kuitenkin illalla mennä syömään yhdessä ja yrittää varata seuraavalle päivälle saman retken Halong Bayhin. Bussimatkalla toinen opas tuli kyselemään, että kenellä on myös paluumatka varattuna. Minä viittasin, ja hän kysyi minulta lippua. Selitin, että hostellissani sanottiin, etten tarvitse lippua, koska oppaalla pitäisi olla minun nimeni ylhäällä. Hän pyysi minua kirjoittamaan nimeni paperille ja kysyi, minä päivänä matkustaisin ja käski minua tulemaan ylihuomenna heidän hostellilleen klo 8:45 eli vartti ennen bussin lähtö. Kun viimein saavuimme perille Cat Ba -kylään, oli kulunut 5 tuntia ilmoitetusta lähtöajasta (hostellissa oltiin sanottu matkan kestoksi 3-3,5 tuntia), mutta toisaalta lähdimmekin tunnin myöhässä, niin ei matka-aika nyt hirveän pitkä loppujen lopuksi ollut. Kävelin 5 minuutin matkan ylämäkeen Cat Ba Green House hotellille, tai ensin kyllä kävelin ohi, mutta respan nainen huomasi minut ja tuli huutelemaan perään. Check inin jälkeen pääsin 6. kerroksessa olevaan omaan huoneeseeni (onneksi oli hissi). Siellä oli kaksi sänkyä, tv ja oma siisti kylpyhuone. Totesin, että enköhän pärjää siellä kaksi yötä ihan mukavasti. 

Kävin suihkussa ja virkistäydyin. A laittoi sitten viestiä, että olisi valmis syömään. Sovimme tapaavamme erään hotellin edessä, hetken päästä. Laitoin vaatteet päälle ja kävelin sinne. Kylässä oli useampi (enemmän tai vähemmän samanlainen) ravintola, joista valitsimme sellaisen, jossa oli muutakin porukkaa istumassa. Katsoimme ruokalistaa ja sattumalta päädyimme molemmat tilaamaan saman kala-annoksen ranskalaisilla. Ruoka oli ihan hyvää, mutta seura oli vielä parempaa. Myöhemmin menimme sitten katsomaan, millaisia päiväretkivaihtoehtoja olisi tarjolla. Tai oikeastaan kävimme vain yhdessä puljussa, Cat Ba Venturesin toimistossa. He olivat saaneet hyviä arvosteluja TripAdvisorissa ja vaikka hinta oli perusretkeä kalliimpi (29 USD vs. 16 USD), tällä retkellä olisi vähemmän porukkaa ja kävisimme vähemmän turistisilla (mutta ihan yhtä kauniilla) alueilla. Olimme myytyjä, joten maksoimme retken ja menimme sitten minimarketin kautta molemmat omiin hotelleihimme nukkumaan. 

Hoi Anista Hanoihin

Hotellin kautta tilaamani kuljetus takaisin Da Nangiin saapui täsmällisesti klo 16. Päätin mennä tällä kalliimmalla kyydillä, koska halusin nautti Hoi Anista mahdollisimman pitkään, mutta paikallisbussin pysäkille oli kävelymatkaa ja matkakin kestäisi pidempään. Hotellista sanottiin, että kyyti ei veisi rautatieasemalle asti vaan firman toimistolle, josta olisi sitten 5 minuutin taksimatka juna-asemalle. Noukimme matkustajia kyytiin Hoi Anin eri hotelleista ja minibussi ajoi sitten Da Nangin keskustaan. Pysähdyimme johonkin kadunvarteen ja kuski sanoi, että minä jäisin siinä pois. Kello oli vaille viisi ja junan piti lähteä vasta klo 18:40, joten päätin kävellä tuon huiman 1,5 km matkan asemalle. Kun pääsin perille, en löytänyt mistään infotaulua, jossa olisi lukenut junan lähtölaituri. Päättelin, ettei kovin montaa junaa voinut samoihin aikoihin lähteä, joten etsin istumapaikan ja jäin odottelemaan. Kävin kioskista ostamassa vähän keksejä ja vettä matkaevääksi. 

Kuuden jälkeen menin kuikuilemaan laiturialueelle ja ensimmäisellä raiteella oli joku juna. Kysyin konduktööriltä, että meneekö juna Hanoihin, ja hän vastasi möntävästi. Etsin oikean vaunun ja puhelimesta boarding passia vilauttamalla pääsin sisään. Minulla oli nyt alasänky vaunun ensimmäisestä hytistä. Kokonaisvaikutelma junasta oli huomattavasti parempi kuin edellisessä kerralla: oli paljon siistimpää, lakanat olivat puhtaat eikä torakoita (vielä ainakaan) näkynyt. Laitoin rinkan sängyn alle ja odotelin junan lähtöä. Hyttikaverikseni tuli vanhempi vietnamilaisnainen, joka ei puhunut englantia. Yläpunkat jäivät tyhjiksi. Juna lähti liikkeelle klo 18:55, mikä ilmeisesti olikin oikea lähtöaika, vaikka omassa lipussani luki klo 18:40. Konduktööri tuli jakamaan meille pienet vesipullot ja joku nainen tuli kyselemään, haluammeko ostaa ruokaa. Minä kaivoin pädin esiin ja rupesin kirjoittamaan blogitekstejä. Torakoita ei edelleenkään näkynyt. Illalla menin siis nukkumaan paljon paremmalla fiiliksellä kuin etukäteen luulin. 

Aamulla heräsin lähes virkeänä, vaikka junan hytkymisen ja pomppimisen takia olin heräillyt pitkin yötä. Kävin hammaspesulla ja istuskelin sitten sängylläni odotellen saapumista perille. Hytin ohi käveli paikallinen pikkutyttö, joka minut huomatessaan tuli hyttiimme sisään. Hän esitteli itsensä Anaksi erinomaisella englannilla. Ana kertoi olevansa 6-vuotias ja opiskelleensa englantia suunnilleen siitä asti kuin oppi puhumaan. Kuulemma parhaat tavat oppia ja harjoitella ovat englanninkielisten piirrettyjen katsominen (hän ei katso vietnaminkielisiä ollenkaan) ja kaikkien vastaantulevien turistien kanssa puhuminen. Ana kertoi, että hänen isänsä on insinööri, joka tietää ratkaisun kaikkiin ongelmiin. Äiti on kotiäiti, joka hoitaa Anan pikkusiskoa. Ana kyseli, että olenko naimisissa ja onko minulla lapsia. Kun vastasin kieltävästi, hän innostui ja kertoi, ettei itse aio mennä isona ollenkaan naimisiin vaan haluaa insinööriksi niin kuin isänsä. Ana haluaisi myös matkustaa kaikissa maailman maissa sitten vähän isompana. Jossain vaiheessa Anan äiti, joka myös osasi englantia, tuli paikalle. Hän kysyi minulta, että millaista Anan englanti on. Sanoin, että se on erinomaista, sillä tyttö puhui yhtä sujuvasti kuin minä 20 vuoden kokemuksen jälkeen. Äiti oli selvästi hyvin ylpeä tyttärestään ja kannusti häntä hänen unelmiensa toteuttamisessa. Uskon, että Ana pääsee elämässään vielä pitkälle rakastavien vanhempiensa tukemana. Anan muutama maitohammas oli lähtenyt irti. Hän kysyi minulta, että tiedänkö missä hänen hampaansa ovat. Ehdotin hammaskeijua, mutta Ana sanoi, että olen höpsö, eihän hamamskeijua ole olemassa. Äiti ja isä kuulemma keräsivät hampaat ja heittivät ne pois, jotta uudet, vahvemmat hampaat pääsisivät kasvamaan tilalle. 

Kun juna alkoi lähestyä Hanoita, hyvästelin Anan ja hänen äitinsä. Konduktöörikin tuli vielä erikseen sanomaan, että saavumme Hanoihin, vaikka se oli päätepysäkki. Saavuimme perille aikataulun mukaisesti klo 12:50. Aseman edustalla odotteli innokkaita taksikuskeja, mutta päätin jaloitella pitkän junamatkan jälkeen. Pujottelinkin sitten jättirinkkani kanssa vanhankaupungin kapeilla kujilla parin kilometrin matkan Old Quarter View Hanoi Hosteliin. Siellä sain sängyn 3. kerroksesta 4 naisen dormista, joka oli oikein passeli yöpaikka. Levähdin siellä hetkisen ja vaihdoin vaatteet. Klo 15 meni takaisin aulaan, josta lähti hostellin työntekijöiden pitämä ilmainen kävelykierros vanhassasaupungissa.  Kävimme isossa markettirakennuksessa, näimme parhaat katuravintolat, kuulimme vietnamilaisesta kulttuurista ja saimme vinkkejä kaupungin tutkimiseen. Tunnin kierroksen jälkeen palasimme takaisin hostellille. Minä menin sitten vielä syömään patonkiravintolaan ja kävelemään järven ympäri. Illalla en jaksanut lähteä enää mihinkään, joten rentouduin huoneessani kaikessa rauhassa. 

Hoi An

Kun olin virkistäytynyt tarpeeksi, kävin respassa kysymässä vinkkejä parhaista nähtävyyksistä ja ravintoloista. Lähdin sitten kävelylle vanhaan kaupunkiin, joka on myös Unescon maailmaperintökohde. Siellä vilinää ja vilskettä riitti, mutta ihan eri tavalla kuin Saigonissa. Kauniit vanhat talot toimivat ravintoloina ja kauppoina, ja kaikenlaista myytävää olikin runsaasti tarjolla. Paljon turisteja, etenkin kiinalaisia, oli kiertelemässä, mutta jotenkin täällä muut turistitkaan eivät häirinneet. Kävin pienissä kaupoissa katsomassa tarjontaa. Erityisesti ihailin kauniita nahkalaukkuja, joita myytiin suunnilleen joka kolmannessa putiikissa. Kylässä on myös lukemattomia räätälimyymälöitä, joissa voisi teetättää itselleen oikeastaan mitä vaan. Jotkin paikat lupasivat jopa 24 tunnin toimituksen, tosin epäilin ettei laatu näissä paikoissa voi olla kovin hyvä.

Oli sen verran kuuma, että intouduin ostamaan myös paikallista yrttijuomaa, joka tarjoiltiin jääpalojen kera. Uskottelin itselleni, että koska hörppäsin juoman mukista ykkösellä alas, eivät jääpalojen mahdolliset pöpöt kumminkaan ehtineet tarttua. Aikani kierreltyäni palasin takaisin hotellille ja menin taas altaalle rentoutumaan. Illan hämärtyessä kävin päivällisellä ja laskin sitten hotellilla itselleni oikein vaahtokylvyn. Usein ei tule kylvyssä käytyä ja nytkin amme oli aavistuksen liian pieni, mutta kyllä tuntui silti rentouttavalta. Ja kylvyn jälkeen sai taas hillua huoneessa ilman vaatteita kaikessa rauhassa. Myöhään illalla skypetin vielä kotiin, ja sitten nukuin oikein sikeästi valtavassa sängyssäni.

Seuraavana aamuna meinasin nukkua aamiaisen ohi, mutta onneksi heräsin juuri sopivasti klo 9:45, niin ehdin vielä. Sain valita listasta mieleiseni annoksen, joten valitsin munakkaan ja leivän. Lisäksi sain lemonaden, hedelmiä ja kupillisen teetä. Munakas oli erittäin maukasta, yksi parhaista koskaan maistamistani, eikä muussakaan ruuassa ollut valittamista. Aamiaisen jälkeen kävin "aamu-uinnilla" ja lähdin sitten kylille. Eksyin ensimmäisenä nahkamyymälään. Katselin siellä laukkuja, ja niistä yksi näytti kivalta. Kokeilin sitä ja kysyin hintaa. Myyjä sanoi hinnaksi 70 €. Sanoin puoliksi leikilläni, että 20 € olisi mielestäni sopivampi hinta. Myyjä sitten hilasi pikku hiljaa omaa hintaansa alaspäin, mutta minä vaan totesin, etten maksa enempää kuin 20 €. Olin jo kävelemässä pois, kun myyjä sitten totesi, että 20 € sopii. Oli sitten ihan pakko ostaa se laukku. Totta puhuen olin oikeasti etsiskellytkin sopivaa pikkulaukkua jo useamman viikon, eli ei ihan turha ostos ollut tämäkään. 

Shoppailukierroksen jälkeen lähdin kävelemään takaisin hostellille. Siinä matkan varrella oli yksi jos toinenkin hierontapaikka. Yhden edustalla ystävällinen nainen tervehti ja päätin kysyä, olisiko heillä hierontaa tarjolla. Hän ohjasi minut sisään ja selitin, että haluaisin niska-hartia-selkähieronnan. Nainen ehdotti  tunnin hierontaa, mutta minä ajattelin, että puoli tuntia riittäisi. Sovimme siitä, nainen pesi jalkani ja minut ohjattiin hierontahuoneeseen. Sinne tuli sitten eri nainen hierojaksi. Hän aloitti alaselästä ja totesi sitten, että tunnin hieronnalla hän saisi kyllä minulle paljon rennomman olon, kun ehtiti hieroa jalkoja ja päätäkin. Hieronta tuntui sen verran mukavalta (tällä kertaa jotain syväkudoshierontaa eikä Thaihierontaa), joten suostuin tähän. Nainen lupasi pienen alennuksenkin. Lopulta olin oikein tyytyväinen tähän tunnin hierontaan, sillä olisin voinut jakaa rentotumista pidempäänkin. Maksoin hieronnasta 12 € + pienen tipin hierojalle, ei paha siis hinnankaan puolesta. 

Meni takaisin hotellille ja virkistäydyin uima-altaassa. Sitten laitoin tavarat kasaa iltapäivän ja illan pyöräretkeä varten. Olin varannut Grasshopper Adventuresin Hoi An Food Tourin, eli käytänössä pyöräilyä ruokapaikasta toiseen. Kävelin Grasshopperin toimistolle ja siellä minua odotti opas Tu. Hän sanoi, että olen ainoa osallistuja, joten menisimme retkelle kahdestaan. Eipä se minua haitannut, sainpahan edetä omaa tahtiani eikä hintakaan ollut korkeampi. Siirsin tavarat repustani pyörälaukkuun, korjasin satulan korkeutta ja pääsimme matkaan. Ensimmäinen pysähdys oli parin minuutin päässä kylän parhaassa patonkiravintolassa. Ranskan siirtomaa-ajan jäljiltä patonkeja syödään edelleen, tosin tässä ravintolassa ne olivat pienempiä kuin perinteiset ranskalaiset patongit. Tu tilasi possutäytteisen patongin, jonka söimme puoliksi. Herkullista. Olimme aikeissa jatkaa matkaa, kun Tu huomasi unohtaneensa satulalaukkunsa toimistolle. Hän käväisi pikaisesti hakemassa sen ja sitten lähdimme eteenpäin.

Matka jatkui kylän laitamille maaseudulle. Pyöräilimme kasvimaiden ja peltojen ohi paikallisen perheen talolle. Kävimme sitten Tun kanssa kävelemässä kasvimaalla ja tutkimme siellä kasvavia yrttejä ja vihanneksia. Perheen kotipihassa kokeilin myös paikallista kastelukannutekniikkaa. Menimme sisään talon keittiöön ja perheen emäntä tarjoili siellä meille paikallista naudanlihanuudeliannosta. Tu selitti, että tällaisen annoksen voi saada ainoastaan Hoi Anissa, koska liha on paikallista, riisinuudeli valmistetaan paikkakunnalle erityisellä tavalla ja vihannekset ovat perheen omalta kasvimaalta. Lisukkeena oli tarjolla myös punaista ja vihreää chiliä. Nappasin punaisen chilin, ja heti minulta kysyttiin, että olenko aivan varma sanoin tykkääväni tulisesta ruuasta. Tu otti (vähemmän tulisen) vihreän chilin ja sanoi, että yleensä kukaan länsimaalaisista retkellä olijoista ei ota chiliä, koska heidän mielestään ruoka on liian tulista. Menimme ulos ruokapöydän ääreen nauttimaan aterian, ja kyllä se punainen chilikin tuli kokonaan syötyä ihan vain muutamien kyynelien kera (ei oikeasti ollut liian tulista).

Seuraavaksi pyöräilimme takaisin kylille maistamaan kevätkääryleitä. Kaikki ainekset tulivat pöytään erillisinä, joten Tu näytti, miten käärin niistä riisipaperin sisään oikeaoppisen rullan. Sen jälkeen menimme nauttimaan juustoja, riisiviiniä ja hanaolutta vähän fiinimpään ravintolaan. Juustot, mangochutney ja tuore leipä maistuivat erinomaisilta. Riisiviiniäkin lipaisin kielellä, mutta se oli niin pahaa, että jäi kyllä juomatta. Tu yritti kovasti markkinoida minulle hyvää hanaolutta, mutta sanoin sen menevän vaan hukkaan, joten säästyin siltä. Jatkoimme lopulta viimeiseen paikkaan joen rannalla olevaan grilliravintolaan. Siellä saimme grillattua possua ja katkarapuja. Tu kyseli, että mitä tekisin seuraavana päivänä. Hän kertoi tekevänsä keikkaa Grashopperille, mutta hänellä on ystävänsä kanssa myös oma firma, jonka kautta hän voisi järjestää minulle päiväretken Danangiin. Jätin kuitenkin tämän mahdollisuuden käyttämättä. Pyöräilimme takaisin toimistolle jo klo 19 aikaan. Alunperin retken piti loppua klo 21, mutta koska olin yksin, kiersimme paikat tavallista nopeammin. Tämä ei toki minua haitannut, sillä pääsin aiemmin hotellille lepäämään. Tu vielä kohteliaasti pyysi kirjoittamaan TripAdvisoriin hyvät arvostelut hänestä (ja olemaan mainitsematta Grashopperille hänen omista bisneksistään). Kiitin retkestä pienen tipin kera ja kävelin hostellille vaahtokylpyyn.

Seuraavana aamuna heräsin jopa ajoissa. Menin aamiaiselle ja tällä kertaa siellä oli pienimuotoinen buffet-tarjoilu. Parin santsikierroksen jälkeen jatkoin rentoutumista ja pakkaamista huoneessani. Klo 12 piti kuitenkin siirtyä hotellin yleisiin tiloihin. Sain jättää rinkan säilöö respaan. Otin ylimääräiset tavarani mukaan ja suuntasin postiin. Siellä oli yllättäen englantia hyvin puhuva virkailija, joka käski minun täyttää lomakkeita. Niitä oli kolme erilaista, mutta kaikkiin tuli enemmän tai vähemmän samat tiedot (lähetettävän tavaran laatu ja määrä, lähettäjän ja vastaanottajan tiedot ym.). Kun paperit olivat valmiina, tavarat laitettiin laatikkoon, joka suljettiin miljoonalla teippikerroksella. Halusin jälleen lähettää tavarat halvimmalla mahdollisella tavalla eli pintapostilla. Virkailija yritti selittää, että se kestää tosi kauan. Vakuutin hänelle, että se ei haittaa. Maksoin postimaksun, käsittelymaksun ja vakuutusmaksun, ja lähdin takaisin hotellille lompakko ja laukku kevyempää. Hengasin hotellin altaalla jonkin aikaa ja kävin sitten syömässä myöhäisen lounaan. Kun tulin  takaisin, respan nainen toi minulle viileän banaanijuoman ja toivoi, että olin viihtynyt heidän hotellissaan. Kerroin olevani erittäin tyytyväinen kaikkeen, ja tosiaankin jos ikinä uudelleen tulen Hoi Anii, yöpyisin ehdottomasti hotellissa uudelleen.