Hanoista Luang Prabangiin

Halusin jatkaa matkaa Laosiin Luang Prabangiin. Olin katsonut eri vaihtoehtoja, joita käytännössä olivat siis 24-38 tuntia kestävä bussimatka 40 €:lla tai lyhyt lento 120 €:lla. Bussimatkaa kuvaillaan useammassakin blogissa nimellä buss ride from hell, koska se on niin tuskastuttavan pitkä (ohjeaika on siis tuo 24 tuntia, mutta usein venähtää ja jollakulla meni tuo 38 tuntia), ruokataukoja ei ole (koska bussi kulkee keskellä ei mitään eli ei myöskään ole ravintoloita) ja vessatauot ovat satunnaisia tienvarsipissoja tai epämääräisiä kyykkyvessoja. Bussimatka kuulosti etukäteistiedon perusteella niin kivalta, että päätin valita sen. Toki tuo merkittävä rahansäästö oli suurin syy tähän päätökseen, kun lippujen hinnan erotuksen lisäksi säästäisin myös yhden hostelliyön sekä lentokenttäkuljetuksen hinnan. Sitä paitsi kaikki täytyy kokea ainakin kerran (ja luulen että tämä kerta riittää loppuelämäksi).

Respan setä tuli sanomaan, että taksikuski on saapunut. Ovimies haki rinkkani säilöstä ja kantoi sen taksin takakonttiin. Hän myös kertoi kuskille, että mihin minut pitäisi viedä. Kuski laittoi mittarin päälle ja ajelimme noin puoli tuntia eteläiselle bussiasemalle. Olin siis ostanut lipun etukäteen varaussivuston kautta jo ennen Vietnamiin tuloa siltä varalta, että sitä rajalla kyseltäisiin. Sivustolta olin saanut sähköpostilla varausvahvistuksen, jota vastaan saisin noudettua lipun bussiaseman tietyltä luukulta. Siinä myös sanottiin, että pitäisi olla paikalla vähintään tuntia ennen bussin lähtöä lipun hakemista varten. No, menin bussiasemalle, mutta kyseisellä luukulla ei ollut ketään. Ajattelin, että olen ehkä liian atuajassa, koska lähtöön oli vielä 1,5 tuntia. Odottelin ja odottelin, mutta ketään ei näkynyt. Kun oli odottanut tunnin eikä vieläkään ketään näkynyt, kysyin viereiseltä luukulta, että onkohan joku tulossa. Tämä tyyppi ei puhunut juurikaan englantia, mutta sai sanotuksi, ettei tänään mene ollenkaan bussia Luang Prabangiin. Ilmeisesti olisin voinut yhdellä vaihdolla päästä perille heidän firmansa bussilla, mutta koska olin jo maksanut lipun toiselle yhtiölle, en halunnut lähteä seikkailemaan. 

Odottelin bussin ilmoitettuun lähtöaikaan asti, mutta ketään ei saapunut paikalle. Päätin suosiolla palata takaisin Hanoihin yöksi selvittämään asiaa. Menin kadunvarteen ja joku taksikuski tarjosi kyytiä. Saattoi olla taas pimeä kuski, koska mittari oli epäkunnossa, mutta maksoin saman verran kuin tulomatkastakin ja hän vei melkein perille asti, joten väliäkö tuolla. Menin takaisin tuttuun hostelliin ja kysyin, olisiko heillä sänkyjä vielä vapaana. Onneksi oli, muta ainoastaan viidennessä kerroksessa ja hissiähän heillä ei siis ollut. Jäin alakertaan hengähtämään ja kirjoitin vihaisen sähköpostin varaussivustolle. Ymmärrän kyllä, että joitakin vuoroja saatetaan perua lyhyelläkin aikataululla (tästä mainittiin varausvahvistuksessakin), mutta tämän päivän peruuntuminen oli selvästi ollut tiedossa jo ainakin aamulla, joten olisi ollut kiva, jos asiasta olisi ilmoitettu minulle puhelimitse tai sähköpostilla ennen kuin tuhlasin 10 € taksimaksuihin ja 3 tuntia aikaani bussiasemalla käymiseen. Ja minua ei olisi edes haitannut, vaikka olisin joutunut matkalla vaihtamaan, mutta kun kukaan bussifirman edustaja ei ollut paikalla kertomassa asiaa tai antamassa minulle jo maksamaani lippua. Vaadin rahoja takaisin. Varaussivustolta vastattiin heti ja he sanoivat tiedustelevansa asiaa bussifirmalta heti huomisaamuna ja palaavansa sitten asiaan. Seuraavaksi piti ilmoittaa Luang Prabangin hostellille, etten saapuisikaan vielä huomenna. Lopulta raahauduin yläkertaan sänkyyn ja menin nukkumaan.

Aamulla kokosin otin heti tavarani mukaan mennessäni aamupalalle, koska en todellakaan halunnut kavuta yläkertaan yhtään ylimääräistä kertaa. Sitten aloin selvittää, miten pääsisin jatkamaan matkaa. Aivan hostellin lähellä oli toisen tuota väliä kulkevan bussifirman toimisto, joten menin käymään siellä. Kysyin virkailijalta, että lähtisikö tänään illalla bussia Luang Prabangiin ja olisiko se suora yhteys. Nainen sanoi, että tänään lähtee bussi klo 17 ja se menee suoraan Luang Prabangiin. Ostin heiltä lipun ja nainen käski tulemaan takaisin toimistolle klo 17. Menin takaisin hostellille ja siltä varaussivustolta oli tullut sähköposti, että saan rahat takaisin lipustani. Asiat alkoivat siis mennä parempaan suuntaan. Ehdin käydä postissa ostamassa postimerkkejä ja postittamassa kortit, käydä syömässä ja vaihtaa loput dongit dollareiksi. Sitten hengasin hostellille ilmastoinnin ja wifin ääressä kunnes oli aika lähteä. 

Vaikka bussifirman nainen oli sanonut, että pitää tulla toimistolle vasta klo 17, lipussa kuitenikin käskettiin saapumaan klo 16:30. Menin sinne siis tämän lipun ohjeen mukaan. Nainen tervehti siellä minua ja sanoi, että tänään ei muuten menekään suoraa bussia Luang Prabangiin (ihan niin kuin hän ei muka olisi tiennyt sitä jo aamulla), vaan ensin menisin sleeper-bussilla Bien Dieniin ja siellä vaihtaisin tavalliseen bussiin. Kuulemma ensimmäisessä bussissa oltaisiin 18 tuntia ja toisessa 6. Kysyin, että kertooko joku sitten kun pitää vaihtaa ja minne. Nainen sanoi, että ei huolta, kyllä minusta huolehditaan. Hän ohjasi minut odottamaan penkille ja jo 5 minuutin päästä "noutaja" saapui. Taas jouduin skootterin kyytiin ja tällä kertaa rinkkakin oli mukana. Onneksi menimme vain parin korttelin päähän (miksi emme voineet samantien kävellä?) toiselle matkatoimistolle. Siellä odotti toinen "noutaja" ja malesialainen nuori mies, joka oli tulossa samaan bussiin. Ahtauduimme rinkkoinemme toisen "noutajan" autoon ja hän ajoi meidät tunnin matkan päässä olevalle bussiasemalle. 

Siellä meidät ohjattiin yöbussiin, jossa siis oli oikeasti makuupaikat (molemmilla puolilla kaksi vierekkäin kahdessa kerroksessa). Bussiin noustessa saimme muovipussit, joihin kengät piti laittaa säilöön matkan ajaksi. Meillä ei ollut merkittyjä paikkoja, joten kuski vaan näytti, että mene sinä tuonne ja sinä tuonne. Saimme molemmat paikat yläpedeiltä käytävän molemmin puolin, ja kummallakin oli kaksi vierekkäistä petiä käytössä. Onneksi näin, sillä muuten olisi tullut aika ahdasta. Peti oli taas aavistuksen verran liian lyhyt, mutta se ei oikeastaan haitannut. Odottelimme sitten bussissa pari tuntia ennen kuin lähdimme liikkeelle klo 20. Laitoin napit korville ja kuuntelin hetken musiikkia, mutta pian vaihdoin korvatulppiin (edessä oleva mies kuorsasi kovaan ääneen) ja aloin nukkua. Itse asiassa sain nukuttua aika hyvin, mutta aina väillä havahduin siihen, että meinasin liukua pois penkiltä bussin kurvatessa mutkissa aika nopeasti.

Jossain vaiheessa joki ravisteli minua hereille. Unenpöpperössä otin korvatulpat pois ja kuulin, että olemme perillä ja pitäisi vaihtaa bussia. Ulkona oli vielä pimeää. Kahmin nopeasti tavarat mukaan ja menin ulos bussista malesialaisen kanssa. Katsoin kelloa ja se oli 5:30, eli se siitä 18 tunnin yöbussimatkasta. Otimme rinkat tavaratilasta ja joku mies ohjasi meidät pienen bussin luo. Laitoimme rinkat takakonttiin ja mies näytti meille, että tien toisella puolella on kahvila, jossa voimme odotella. Kysyin, että monelta bussi lähtee, ja mies näytti sormille 7. Selvä, olisi siis 1,5 tuntia aikaa tapettavana. Menimme kahvilan eteen, mutta kummallakaan ei ollut nälkä (eikä enää vietnamin rahaakaan, vaikka toki he olisivat varmasti "hyvällä" kurssilla hyväksyneet myös dollarit). Siellä sentään oli melko siisti vessa, jossa saimme käydä ihan ilmaiseksi. Huomasimme, että turistipariskunta seisoskeli meidän bussimme edessä, joten päätimme mennä juttelemaan heille. He kertoivat olevansa saksasta ja olivat myös matkalla Luang Prabangiin, mutta olivat lähteneet matkaan Sapasta eikä Hanoista.

Puoli seitsemän aikaan päätimme mennä bussiin sisään istumaan ja lepäämään. Mahduin juuri ja juuri istumaan penkillä niin, että polvet osuivat edessä olevaan selkänojaan. Kuitenkin melko mukavasti sain asettauduttua. Odottelimme bussissa ja klo 7:30 lähdimme viimein matkaan. Bussissa oli lisäksemme muutama paikallinenkin, mutta matkaan lähdettyämme pysähtelimme jokaisessa mahdollisessa kadunkulmassa noukkimassa lisää matkustajia. Kyytiin tuli myös yksi erittäin pitkä tsekkimies, jonka jalkatila oli vielä ahtaampi kuin minun. Itse asiassa olisi ollut ihan ok, jos bussi olisi ollut vain täynnä ihmisiä, mutta nyt kyytiin ahdettiin joka pysähdyksellä lisää tavaraa. Lopulta minunkin jalkojen alle tuli iso paketti, joten jouduin istumaan polvet ylhäällä reppu sylissä vietnamilaisen miehen vieressä. Ilmastointi ei ilmeisesti toiminut, joten ikkunat avattiin apposen auki. Ilmavirta viilensi mukavasti, mutta samalla sisälle tuli koko ajan katupölyä. Päätin pitää silmät ja suun kiinni ja yrittää nukkua pää reppuun nojaten.

Parin tunnin päästä saavuimme rajalle. Vietnamin rajapisteellä piti ainoastaan hakea poistumisleima passiin. Tämä sujui inulta ongelmitta, mutta saksalaiselle naiselle kävi köpelösti. Hänellä oli e-viisumi, jota ei jostain syystä pystytty käsittelemään tällä rajapisteellä. Viranomaiset eivät siis antaneet hänen poistua maasta. Yritimme ehdottaa, että jos hän vain maksaisi vähän extraa, niin onnistuisiko silloin. Viranomaiset pysyivät kuitenkin ehdottomina (eivätkä puhuneet kovin hyvin englantia). Pariskunta oli saaunut Vietnamiin eri aikaan, joten poikaystävällä oli normaali 15 päivän oleskelulupa (sama kuin minulla), joten hän pääsi poistumaan maasta. Hän olisi jäänyt tyttöystävänsä kanssa rajalle selvittämään asiaa, mutta hänen oleskelulupansa umpeutui sinä päivänä, joten hänen oli pakko jatkaa matkaa Laosiin (eikä voi sitten kuukauteen palata Vietnamiin ilman viisumia). Nainen jäi sitten sinne yksinään odottelemaan toiseen suuntaan kulkevaa bussia. Vaihtoehtoina oli mennä takaisin Hanoihin ja lentää tai mennä busseilla toiselle raja-asemalle, jossa e-viisumi pystyttäisiin käsittelemään. Kauhea tilanne kaiken kaikkiaan. (Voin paljastaa, että pari päivää myöhemmin törmäsin pariskuntaan Luang Prabangissa ja nainen kertoi päässeensä kahdella bussilla Hanoihin ja lentänyt sieltä sitten perille.)

Menimme kaikki loput takaisin bussiin ja ajoimme rajavyöhykkeen yli Laosin rajapisteelle. Meidät ohjattiin ensin luukulle, josta saimme arrival cardit ja viisumihakemuslomakkeet. Ne täytettyämme piti mennä luukulta toiselle. Ensimmäisellä luukulla annettiin passi ja paperit ja maksettiin 2 UDS "käsittelymaksua". Vähän kyseltiin, että olenko opiskelija, ja kun sanoin olevani lääkäri, heidän mielestään näytin liian nuorelta ollakseni lääkäri. He myös kysyivät, että olenko valtiolla töissä ja onko nyt loma. Sanoin että olen erittäin pitkällä lomalla. Toisella luukulla saatiin passi takaisin viisumeineen ja maksettiin viisumimaksu (suomalaisilta 35 USD). Kolmannella luukulla kysyttiin, että olenko turisti. Vastasin myöntävädsti, joten minua pyydettiin maksamaan 2 USD turistimaksua. Ihmettelin ääneen, että mikä se sellainen on. Virkailija osoitti luukun yläpuolella olevaa plakaatia, jossa luki jotain Laosin turistiviranomaisista ja sen alla oli wordilla tehty erillinen lappu, jossa tuo maksun suuruus luki. Maksoin ja siirryin neljännelle luukulle. Se oli varsinainen immigration, jossa leimattiin saapumisleima. Virkailija pyysi 3 USD:n leimausmaksua, josta yritin tinkiä vähän, mutta luovutin. Oikeastihan nuo kaikki ylimääräiset maksut olivat "lounasrahaa" eli lahjuksia, mutta en uskaltanut alkaa väittää vastaan varsinkaan juuri sen jälkeen kun saksalaisnainen oli jäänyt rajalle. Ja samat summat he pyysivät kaikilta meiltä turisteilta.

Kun kaikki olivat saaneet leiman passiin, ahtauduimme takaisin bussiin ja matka jatkui. Ja jatkui ja jatkui. Mutkittelimme pikkuteitä pitkin ikuisuuden. Jossain vaiheessa pysähdyimme puolen tunnin lounastauolle, ja siellä oli myös siisti kyykkyvessa tarjolla. Ja taas jatkettiin. Onneksi matkan varrella alkoi jäädä porukkaa ja paketteja pois kyydistä, mutta toisaalta nämä pysähdykset pitkittivät matkaa entisestään. Matkaa rajalta Luang Prabangiin oli vain reilu 300 km, mutta meillä meni tuossa matkassa 9 tuntia. Klo 19:30 saavuimme viimein perille bussiasemalle, ja olimme vain 2,5 tuntia myöhässä annetusta aikataulusta. Päätimme turistimiesten kanssa ottaa yhteisen tuktukin kaupunkiin (ja maksoimme siitä mielestäni kiskurihinnan 2 USD /hlö, mutta pojat eivät välittäneet). Kuski pyysi maksun etukäteen ja vei meidät eri hostellille kuin olimme pyytäneet. Vaadin häntä viemään meidät perille asti (siihen kiskurihintaan), mutta hän vain selitti, että siitä on ihan lyhyt kävelymatka perille. Pojat olivat sitä mieltä, että kävellään, joten siis kävelimme. Matka oli oikeasti tosi lyhyt, mutta lähinnä tuo oli itselleni periaatekysymys. Pojat menivät kaikki samaan hostelliin (malesialaisella oli siellä varaus) ja minä mein lähellä olevaa Downtown Backpackers -hostellille. Omistaja ei ollut saanut sähköpostia myöhästymisestäni, mutta onneksi he olivat säästäneet sängyn minulle (eikä tarvinnut maksaa ekstraa). Huone oli 8 hengen dormi toisessa kerroksessa. Menin sinne, kävin suihkussa ja menin nukkumaan. Päivä oli ollut pitkä ja tie kivinen, mutta oikeastaan olin varautunut paljon pahempaankin, eli asiat olisivat voineet olla huonomminkin. En kuitenkaan heti haluaisi uudestaan yrittää samaa uudelleen.