Kotimaanmatkailua parhaimmillaan

Huttutunturin iltamaisemat

En malttanutkaan tämän pidempään olla kirjoittamatta tänne, ehtihän tässä sentään jo monta viikkoa vierähtää Meksikon reissusta. Osa korteistakin tuli perille viime, eli niillä kesti vain reilut 7 viikkoa tulla Playa del Carmenista Suomeen. Muihin maihin lähetetyistä korteista ei ole vielä kuulunut mitään ja osa Suomeen lähetetyistä korteistakaan ei ole saapunut, mutta ehkä nekin vielä perille löytävät. 

No niin, sitten itse asiaan. Vietän tämän kesän töiden parissa Lapissa, ja sieltä töitä hakiessani taka-ajatuksena oli se, että haluan töiden ohella päästä nauttimaan pitkästä aikaa Lapin luonnosta, sillä onhan edellisestä lapinreissusta aikaa jo yli 10 vuotta. Pidin kesän ainoan lomaviikkoni nyt toukokuun lopussa, ja jo viime kesänä päätin, että lähden silloin vaeltamaan jonnekin päin Lappia. Äitikin halusi Lappiin vaeltamaan, joten aloimme suunnitella retkeä yhdessä. Oikeastaan varsinaisen vaelluskohteen päätimme vasta noin viikkoa ennen vaellusta, koska kauhean paljon etukäteen ei voinut tietää, missä reitit olisivat jo lähes suotuisassa kunnossa. 

Vielä vähän luminen polku Peurakerolla

Loppujen lopuksi vaelluskohteeksemme valikoitui Pyhä-Luoston kansallispuiston kolmessa tai neljässä päivässä käveltävissä oleva n. 50 km reitti Käyräsvaaralta Pyhä-Luoston luontokeskus Naavaan Pyhätunturin kupeeseen. Päätimme jo ensi alkuun, että teemme vaelluksen neljässä päivässä, koska meillä menisi ensimmäisenä päivänä paljon aikaa siihen, että pääsisimme reitin alkuun Käyräsvaaralle. Halusimme myös, että ensimmäinen pätkä olisi lyhyt, jotta voisimme rauhassa totutella rinkan kanssa kävelyyn, koska viime kerrasta oli taas aikaa, eikä kumpikaan meistä ollut (mitenkään erityisesti) treenannut vaellusta varten.

Huttutunturin laella ilta-auringossa

Luonnon tekstuureja

Tavaraahan meillä oli rinkoissa ja niiden ulkopuolella todella paljon, omassa 70 litran rinkassani oli painoa varmasti yli 20 kg. Äidin 45 litrainen rinkka oli luultavasti lähes yhtä kunnioitettavissa painolukemissa. Ei meillä kyllä kauheasti mitään turhaa ollut mukana, mutta ylimääräistä vaatetta piti olla, koska sää oli arvaamaton. Ruokaa jäi syömättä noin yhden aterian verran, mutta toisaalta vettä kävimme puolivälissä reissua hakemassa Luostonportin K-Extrasta, koska muita (turvallisia) vedenottopaikkoja ei sillä osuudella reittiä ollut. Lisäksi mukana kulkivat myös teltta, 3 vuodenajan makuupussit ja makuualustat, koska autio- tai varaustupia ei ollut aina käytettävissä.

Luottorinkka täydessä lastissa Keski-Luoston huipulla

Ensimmäisenä päivänä pääsimme matkana vasta myöhään iltapäivällä. Aamulla piti vielä käydä kaupassa täydentämässä matkaeväitä ja muita varusteita, ja sitten ajelimme rauhassa Luontokeskus Naavalle käyden sitä ennen vielä lounastamassa Kemijärvellä. Koska toukokuu ei ole sesonkiaikaa, vaan kuulemma juuri toukokuun viimeinen viikko on yksi hiljaisimmista viikoista Pyhä-Luostolla, bussit eivät kulkeneet Käyräsvaaralle (tai minnekään muualle). Tilasimme siis taksin, joka nouti meidät luontokeskukselta ja kyyditsi 50 km päähän Käyräsvaaralle vajaan 80 € hintaan. Oma auto jäi odottamaan paluutamme luontokeskuksen parkkipakalle.

Eväänsyöntitunnelmia matkan varrelta

Yöpymis- ja taukopaikkoja reitiltä

Käyräsvaara - Yli-Luosto 6 km

Käyräsvaaralta kävelimme ensin vajana kilometrin verran kapeaa autotietä pitkin. Sitten tieltä haarautui polku, joka oli hyvin vetinen. Vedimme kumisaappaat jalkaan, ja niiden avulla jalat pysyivät kuivina Yli-Luoston autiotuvalle asti. Tupa oli erittäin siistissä kunnossa, eikä siellä ollut meidän lisäksemme kuin kymmeniä isoja hyttysiä. Onneksi ne olivat vielä niin horroksessa, etteivät älynneet meitä pistää. Päähän laitettava hyttysverkko oli kuitenkin mukava olla olemassa. Sytytimme tulentekopaikalle nuotion ja paistoimme päivälliseksi makkaraa. Jälkkäriksi oli vielä vaahtokarkkeja ja suklaakeksejä. Vettä haimme Luostonoja-purosta, ja saimme sen nopeasti keitettyä tuvassa olevalla keittolevyllä. Illemmalla laitoimme kamiinaan tulen, ja sehän lämmittikin tuvan hyvin nopeasti niin lämpimäksi, että meille tuli suorastana kuuma. Eipähän tarvinnut yöllä palella.

Polku erkanee autotieltä Käyräsvaarassa

Suomaisemaa

Koivikkoa kansallispuiston ulkopuolisella reittiosuudella

Yli-Luosto - Tikkalaavu 12 km

Uni maittoi erinomaisesti ja heräsimme vasta puoli yhdentoista aikaan. Keittelimme rauhassa aamupuurot ja pakkasimme tavarat takaisin rinkkoihin, joten lähdimme kävelemään vasta puolenpäivän jälkeen. Päivän etappi alkoi nousulla Yli-Luoston tunturin laelle ja jatkui sitten Keski-Luoston tunturin lakea pitkin vuoroin rakkakivikossa vuoroin muuten vaan kivikkoisella polulla. Kumisaappaita ei tunturin laella onneksi tarvittu. Eteneminen kivikossa oli hidasta, mutta viimein pääsimme laskeutumaan tunturilta alas ja pääsimme illansuussa pitämään lounastauon Torvisen majan pihalla (majassa oleva kahvila oli suljettu kuten kaikki muutkin matkan varrella olevat paikat). Siitä jatkoimme vielä muutaman kilometrin helppokulkuista latupohjaa pitkin Tikkalaavulle, jonne leiriydyimme yöksi. Vesivarannot alkoivat olla lopussa, joten kävimme hakemassa vettä reitin varrella olevasta ojasta, johon virtasi kirkasta vettä metsän puolelta. Luonnollisesti keitimme veden ennen juomista emmekä vatsatautia saaneet, mutta päätimme että seuraavana päivänä hakisimme vettä Luostonportin kylältä.

Kohti Luoston huippua

Luoston huipulla

Rakkakivikkoa

Keski-Luoston kivinen huppu

Tikkalaavu - Huttuloma 22 km

Kolmantena päivänä nukuimme taas rauhassa pitkään. Kun puolenpäivän aikoihin pääsimme tekemään lähtöä, alkoi jo vähän tihuttaa vettä. Aluksi kävelimme pari kilometriä Luostonportin K-Extraan, jonka vessassa saimme täyttää vesipullomme. Ostimme kyllä samalla myös motivaatiosuklaapatukat pitkän päivän varalle. Kaupassa muuten näimme ensimmäiset ihmiset sitten meitä kuskanneen taksikuskin. Edes kylällä ei kulkenut muuta porukkaa. Alun perin tarkoituksena oli kiivetä Ukko-Luoston huipulle, mutta vettä alkoi sataa jo vähän enemmän, näkyvyys huipulta oli (ainakin uskoaksemme) huono ja meillä oli vielä pitkä matka edessä, joten päätimme jättää sen väliin ja jatkaa suoraan Lampivaaran kahviolle, jonka pihalla olevalla laavulla pidimme tauon. Lampivaaran ametistikaivos oli suljettu, joten emme tällä kertaa päässeet käymään siellä. 

Matka jatkui tihkusateessa Pyhälammen päivätuvalle, jossa levähdimme hetken. Matka jatkui, ja päätimme kiertää Latvavaaran huipun. Jouduimmekin sitten kävelemään useamman kilometrin erittäin upottavaa kunnostustyön alla olevaa latupohjaa pitkin Porontahtoman laavulle, jossa motivaatiosuklaalle oli käyttöä. Onneksi sen jälkeen Kapustatunturin laelle nouseminen tuntui lähes helpolta, vaikka siinä vaiheessa sade oli jo yltynyt voimakkaaksi. Lopulta pääsimme Kapustan päivätuvalle, jossa pidimme parin tunnin lounas-, lämmittely- ja kuivattelutauon. Olimme jo aikeissa lähteä jatkamaan matkaa, mutta sade yltyi entisestään, joten jäimme vielä odottamaan. Hyvä niin, sillä jonkin ajan kuluttua sade loppui ja ilta-aurinko alkoi paistaa. Olimme jo lähdössa jatkamaan matkaa, kun huomasimme vesipisteen, jossa saimme täytettyä vesipullomme. Sitten lähdimme kapuamaan Huttutunturin huipulle, ja sieltä olikin aivan upeat näkymät. Kyllä kannatti lähteä jatkamaan matkaa vielä kahdeksan aikaan illalla! (Ilmeisesti) sinirintakin lauloi siellä komeasti.Tunturilta laskeuduttuamme päädyimme melko pian Huttuloman autiotuvalle, jossa näimme ensimmäistä kertaa reissun aikana muita retkeilijöitä (nuori pariskunta). 

Sateen jälkeen Kapustan päivätuvalla

Huttutunturin huipulle

Kuu(kin) valaisee Huttutunturin huipulla

Huttuloma häämöttää

Huttuloma - Pyhä 11 km

En muista, milloin olisin nukkunut yöni niin makeasti kuin Huttulomalla. Lieneekö syynä ylimääräisten virikkeiden puute, kamiinan lämpö vai majassa olevan paksun patjan tuoma lisämukavuus, mutta uni todellakin maittoi. Aamulla toivottelimme hyvät jatkot kanssamme tuvassa yöpyneelle pariskunnalle, joka jatkoi matkaansa sinne suuntaan, josta me tulimme. Saatuamme kamppeet kasaan puolenpäivän aikaan lähdimme valloittamaan Pyhätunturia. Ensimmäisenä oli vuorossa nousu Peurakerolle, josta oli upeat näkymät luonnonpuistoon ja sen ympäristöön. Matka jatkui eteenpäin Laakakeron viertä välillä rakkakivikossa ja välillä lumihangessa. 

Tulimme polunhaaraan, jossa oli mahdollista valita, kiipeääkö Noitatunturin laelle vai kiertääkö sen. Päätimme kiertää, koska ilmeisesti laskeutuminen alas Noitatunturilta painavien rinkkojen kanssa rakkakivikossa on erittäin haastavaa, ja olimme jo päässeet nauttimaan maisemista Peurakerolla. Päädyimmekin siis pian Karhunjuomalammen päivätuvalle, jossa ystävälliset kanssaretkeilijät tarjosivat meille makkarat muun lounaamme lisäksi. 

Lounastauon jälkeen jatkoimme matkaa eteenpäin ja pian vastaamme tuli pitkä portaikko (400 askelta), jota pitkin laskeuduimme Suomen syvimpään tunturikuruun eli Isokuruun. Vaikuttavassa kurussa ihailimme Pyhänkasteenlampea ja siihen laskevaa Pyhänkasteenputousta. Kurusta poistuessa piti nousta ylös toiset portaat, joiden yläpäässä olikin sitten taas hyvä hengähtää Isokurun kodalla. Siitä olikin sitten enää lyhyt matka luontokeskus Naavalle, jonka pihalla auto odotti väsyneitä kulkijoita. Olimme vuokranneet seuraavaksi yöksi Pyhän rinteestä rivitalohuoneiston, jossa pääsimme levähtämään ja saunomaan. Olipa kyllä ihanaa peseytyä pitkästä aikaa!

Polku (vai sittenkin puro) Pyhätunturille

Peurakeron huipulla Pyhätunturilla

Pyhätunturin huippuja

Pyhänkasteenlampi ja Pyhänkasteenputous

Isokuru

Kaiken kaikkiaan vaellus oli erittäin onnistunut ja hieno kokemus. Maisemat olivat ihan yhtä hienoja (ellei paikoittain jopa hienompia) kuin ulkomaisissa vaelluskohteissani ja sää oli suurimman osan ajasta erittäin hyvä. Vaikka yhtenä päivänä satoi vettä, ei sekään erityisemmin haitannut, kun aina välillä pääsi lämmittelemään päivätupiin kamiinan ääreen. Viime kesänä Kolilla vaeltaessani maaston korkeuserot tekivät etenemisestä hidasta ja raskasta. Ajattelin, että tuntureilla olisi samoin, mutta tällä reitillä nousut olivat pääosin melko loivia, ja vaikka paikoitellen rakkakivikossa kulkeminen oli hidasta, etenimme mielestäni ihan hyvää vauhtia eikä missään vaiheessa tuntunut siltä, että kunto loppuu kesken. Tai ehkä se johtui vain siitä, että Mt. Merulla vaeltaessa oli koko ajan niin kurja olo ja henkeä ahdisti, että nyt eteneminen tuntui siihen verrattuna todella helpolta. Nyt siinä vaiheessa kun vettä satoi enemmän ja näkyvyys oli huono, totesin vaan äidille, että vieläkään ei ole läheskään niin kurjaa kuin Merulla :D.

Näihin maisemiin sopisi kirkko, ristikin on jo valmiina

Tämän kokemuksen perusteella voin lämpimästi suositella Lapin vaellusta myös näin ei-sesonkiaikaan. Hyttysiä oli jo, mutta ne olivat vielä niin horroksessa, etteivät älynneet meitä pistää (yksi paukama tuli vaelluksen aikana). Omaa rauhaa saa myös riittämiin, kun muita vaeltajia on vain vähän. Mekin näimme ensimmäistä kertaa muita ihmisiä vasta kolmantena päivänä Luostonportin kylällä käydessämme (3 ihmistä, joista yksi oli kaupan kassatäti) ja ensimmäiset vaeltamassa olevat ihmiset kolmannen päivän iltana Huttuloman autiotuvalla. Polku oli paikoittain hyvinkin märkä, joten kumisaappaat olivat ahkerassa käytössä, mutta niiden avulla jalat pysyivät kuivana. Puissa ei ollut vielä (ainakaan isoja) lehtiä, mutta aluskasvillisuus oli vielä syksyn jäljiltä ruskaväreissä, joten maisemassa riitti värejä. Itse en ollut aiemmin käynyt Lapissa lumettomaan aikaan, mutta onneksi sain nyt siihen mahdollisuuden. Ja onneksi kesä on vasta aluillaan, ehdin siis nähdä ja kokea täällä vielä vaikka mitä.

Peurakero Pyhätunturilla