Virkistävä viikonloppuvaellus

Raskaan työviikon jälkeen oli ihanaa lähteä viikonlopuksi luonnon helmaan. Sääennustekin näytti lupaavalta, vaikka viikon aikana oli ollut vesisadetta joka päivä, joten edellytykset mieluisalle vaellusretkelle olivat suorastaan erinomaiset. Viikonlopun kohteeksi valikoitui Pallas-Yllästunturin kansallispuisto. Keväällä haaveissani oli Hetta-Pallas -vaellusreitti, mutta se ei vielä toukokuussa ollut optimaalisessa vaelluskunnossa eikä sitä ehdi kävellä viikonlopun aikana kokonaisuudessaan. Kahdessa päivässä ehtii kuitenkin varsin hyvin nauttia kansallispuiston maisemista ja koska kesän vaellussesonki ei vieläkään ole alkanut, omaa rauhaa oli myös riittämiin.

Ruuhkaa tienvarressa

Pallastunturi

Perjantaina töiden jälkeen hyppäsin autoon ja lähdin ajelemaan kohti Pallasjärveä. Tiellä oli ruuhkaa lähinnä porojen muodossa, kolareilta onneksi vältyttiin. Illansuussa saavuin Pallasjärven äärelle. Alun perin olin ajatellut, että menen yöksi jompaankumpaan järven rannalla mutta tien läheisyydessä olevaan autiotupaan, mutta niissä oli sen verran ruuhkaa, että päätinkin laittaa teltan pystyyn Pallaslompolon kodan viereen. Kodalla laitoin nuotion pystyyn ja paistoin iltapalaksi makkaraa ennen kuin kävin yöpuulle teltan suojaan. Välillä ihmettelen itsekin, että miten tällaisesta (kohtalaisen) klaustrofobisesta ihmisestä voi tuntua niin mukavalta pujahtaa makuupussiin, sulkea se ylös asti ja kiristää vielä nyörit niin, että vain osa naamasta jää näkyviin. Jotenkin sitä ”toukkana” saa aina nukuttua erinomaisesti.

Ilta Pallasjärvellä

Telttapaikka Pallaslompolossa

Lauantaiaamuna pakkasin taas tavarat autoon ja lähdin ajamaan n. puolen tunnin automatkan päässä olevaan Ketomellaan, josta lähtee 7 km yhdysreitti Hetta-Pallas -reitille. Auto jäi yksinäisenä parkkipaikalle, kun lähdin rinkan kanssa matkaan. Ensimmäiset 2,5 km reitti oli hyvinkin helppokulkuinen, koska polku oli varsin hyvässä kunnossa. Sitten polku alkoikin olla paikoin hyvin vetinen. Jossain vaiheessa merkatulta polulta lähti haara, joka oli paljon houkuttelevamman näköinen kuin edessä oleva pitkospuuton suo, joten päätin kääntyä sinne. Polku olikin huomattavasti paremmassa kunnossa kuin varsinainen reitti. Kelloa minulla ei ollut mukana, joten en tiedä kuinka kauan kävelin ”oikoreittiäni”, mutta siinä vaiheessa kun aloin miettiä, että pitäisikö kaivaa kartta esiin, polkuni yhdistyi takaisin varsinaiseen reittiin. Sitten ei ollutkaan enää pitkä matka Tappurin autiotuvalle, jossa oli hyvä pitää lyhyt eväs- ja vessatauko.

Ketomella - Tappuri, virallinen polku

Kaarremarasto

Pyhäkero taustalla

Tunturin valtatie

Tappurissa sai jo esimakua tulevista maisemista, kun Ounastunturin huiput siinsivät ympärillä. Matka jatkui Siosvaaran yli karua polkua pitkin. Kylmä tuuli puhalsi, mutta maisemat lämmittivät. Edessä häämötti uljas Pyhäkero, joka oli päivän määränpäänä. Sitä ennen piti kuitenkin vielä laskeutua Sioskuruun, jossa pääsi autiotupaan lämmittelemään. Tuvalla oli samaan aikaan taukoa pitämässä 75-vuotias äiti viisikymppisen tyttärensä kanssa. Siinä olisi itsellekin hyvä tavoite, että vielä 50 vuoden päästä jaksaisi Lapissa vaeltaa. Lounastauon jälkeen jätin osan tavaroistani tupaan odottamaan paluutani, ettei tarvinnut kaikkia kamppeita raahata 711 m korkeuteen. 

Maisemia Siosvaaralta

Siosvaaran hiekkaranta (tosin ilman vettä)

Sioskuru ja sen takana Pyhäkero

Maisemaa Pyhäkerolta

Tie Pyhäkeron huipulle oli pitkä ja kivinen. Hitaasti ja rauhallisesti kun eteni, nousu sujui kuitenkin melko kivuttomasti. Maisematkin vain paranivat mitä ylemmäs nousin. Sää oli aika kummallinen: välillä paistoi aurinko, välillä oli pilvistä ja yhdessä vaiheessa ihan hetken aikaa jopa satoi vähän lunta (!). Kaikesta huolimatta pääsin huipulle, ja silloin oli sen verran selkeää, että kaukana horisontissa näkyivät (ainakin uskoakseni) käsivarren tunturit. Tuuli oli sen verran voimakas, että meinasin lentää kumoon, minkä vuoksi en malttanut kauhean pitkäksi aikaa jäädä ihailemaan maisemia. Tie alas oli edelleen pitkä ja kivinen mutta sentään alamäkeä.

Huippu näkyy jo (tai sitten ei)

Ounastunturin huippuja Pyhäkerolta käsin

Pyhäkeron huipulla tuulee

Pyhäjärvi

Alaspäin menossa

Kun saavuin takaisin Sioskurun tuvalle, sen autiopuoli oli edelleen tyhjillään. Varauspuolella oli yksi pariskunta, mutta he pysyttelivät omalla puolellaan ja minä omallani, joten sain vapaasti asettua taloksi. Kamiinaan syttyi tuli, ja pian lämpö levisi tupaan. Lettutaikinajauhetta olin ottanut mukaan, mutta tuvassa oleva paistinpannu oli sen verran epäilyttävän näköinen, että päätin paistaa letut omalla trangialla. Ei mennyt niin kuin Strömsössä, mutta parin kokeilukappaleen jälkeen sain aikaiseksi jo suunnilleen letun näköisiä lettuja. Maistuivatpa ainakin hyvältä. Asettauduin aluksi nukkumaan ylälaverille, mutta kamiina oli lämmittänyt tuvan vähän turhankin tehokkaasti, joten oli pakko siirtyä alemmas. Loppujen lopuksi alhaallakin oli niin kuuma, että piti jonkin aikaa tuulettaa tupaa ovet ja ikkunat auki. Onneksi viilennys onnistui ja sain unen päästä kiinni, enkä sen jälkeen herännyt ennen aamua.

Lettukestit

"Auringonlasku"

Hyvin nukutun yön jälkeen aamupuuro maistui erinomaiselta. Aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Siinä vaiheessa kun pääsin lähtemään, aurinko oli jo pilvien takana, mutta se ei menoa haitannut. Palasin Tappurin tuvalle samaa reittiä kuin olin edellisenä päivänä sieltä tullut. Sinne päästyäni tupa oli mukavan lämmin, koska joku oli jättänyt kamiinaan tulen palamaan. Sainkin sopivasti paistettua siellä muutaman vaahtokarkin välipalaksi. Vieraskirjasta katsoin, että tupa oli ollut edellisenä yönä niin täynnä, että jotkut olivat nukkuneet ulkona taivasalla. Onneksi siis päätin jäädä Sioskuruun yöksi. 

Aamu Sioskurussa

Virallinen polku Tappurista Ketomellaan

Kumisaappaat tulivat tarpeeseen

Vaahtokarkkitauon jäkeen matka jatkui edelleen samaa reittiä Ketomellaa kohti, mutta tällä kertaa päätin jättää ”oikoreitit” väliin ja seurata virallista polkua. Ihan hyvä idea, mutta se oli kyllä suurimmalta osin tosi huonossa kunnossa. Reitin alussa oli ollut lappu, jossa sanottiin, että rahoituksen puutteesta johtuen polku on paikoittain huonossa kunnossa. En kuitenkaan osannut odottaa, kuinka huono sen tilanne todellisuudessa oli. Lahonneet pitkospuut oli koottu kasoiksi koko reitin varrella, joten jouduin tarpomaan upottavassa suossa. Onneksi ne kumisaappaat tulivat taas mukaan. Ja onneksi suo ei ollut loputon, vaan jossain vaiheessa päädyin siihen kohtaan, jossa edellisenä päivänä olin erkaantunut virallisesta polusta. Siitä ei ollutkaan sitten enää pitkä matka uskollisesti Ketomellan parkkipaikalla odottavalle autolle. Kotimatkalla pysähdyin Raattamassa muistelemaan ensimmäistä Lapinreissuani 6. luokan leirikoulussa. Aika monta vuotta on vierähtänyt siitä, kun ensimmäisen kerran koin Lapin taikaa. Onneksi täällä on taikaa edelleen, ja kesää on vielä jäljellä :)